FÖRIBEAT 9 (3.5.2006):
UPOLAISET JA PASKASAKKI

Vespa käyntiin, tyttöystävä tai kaveri taakse, kahvavaihteesta ykkönen silmään ja matkaan. Osoite on Humalistonkatu 8b, Upon baari.

Toisella puolella kaupunkia potkaistaan käyntiin moottoripyörä. Nyt määränpäänä on Puolalan- ja Yliopistonkadun kulma. Siellä kokoontuvat pärtsärit. He ovat upolaisten vihollisia.

UPOLAISET BAARISSA

Eletään kevättä 1964. Humalistonkadun Aschanin baari on ollut toiminnassa muutaman kuukauden ajan. Se oli Aschanin baareista uusin, upouusi. Kauppahallia vastapäätä, Eerikinkatu 15:ssä oli Aschanin ensimmäinen jo vuonna 1933 perustettu baari. Sitä kutsuttiin Ikiksi koska se oli ikivanha. Ikillä kävi paljon ruotsinkielistä nuorisoa, mutta jonkin verran myös suomenkielisiä upolaisia.

Kolmas Aschanin baari oli vuonna 1961 avattu "Lasi” tai ”Akvaario”, Eerikinkatu 9:n sisäpihalla.”Lasi” sen takia, että suuret seinäikkunat hallitsivat tilaa. Myös siellä alkoi käydä upolaisia, varsinkin sen jälkeen kun alkuperäisten upolaisten mielestä Humalistonkadun Upoon ”alkoi kerääntyä liian nuorta väkeä”, joita ruvettiin kutsumaan pipolaisiksi.

Upolaiset olivat pääosin oppikoulunuorisoa, trendikkäitä ja lievästi pitkätukkaisia. Tyylin esikuvina ovat englantilaiset modit. Tyylitietoa toivat Englannissa käyneet vaihto-oppilaat tai kielikurssilaiset, televisiosta näki virtaukset tuoreeltaan. Monet koululaiset tilasivat New Musical Expressiä tai Melody Makeriä. Radiossa Markku Veijalainen tuuttasi täysilla merseybeatiä eetteriin.

Upolais-nimityksestä on toinenkin versio kuin se, että kantabaari oli UPOuusi. Turkulaisnuoria tutkinut sosiologi ja partiomies Rafael Helanko oletti, että nimi tuli baarin kohdalla olleesta UPO-mainoksesta. Upolaisveteraanit tahtovat kuitenkin kannattaa upouuden baarin ideaa. Sinne siirryttiin Ikistä, Kultakupista, Mokonäkistä ja mahdollisesti muistakin turkulaisista baareista.

Upolla porukka jakaantui pienempiin kuppikuntiin, jotka pitivät tiiviimpää yhteyttä omassa piirissään. Kuppikunnilla oli omat keskushahmonsa, huuliveikkonsa, joiden ympärillä herjanheitto ja erilaiset tempaukset pyörivät. Kuppikuntien välinen yhteydenpito oli satunnaisempaa mutta silti kaikki upolaiset suurin piirtein tunsivat toisensa, ainakin ulkonäöltä.

Ydinupolaisten määrä oli alun perin viitisenkymmentä. Suurimmillaan lössiin kuului parisensataa aktiivia vuoden 1965-66 paikkeilla.

MITEN RYHDYN UPOLAISEKSI?

Upolaiseksi ei voinut liittyä, sellaiseksi hyväksyttiin, mutta ei ketä tahansa. Oli vaatimuksia. Useimmat upolaiset olivat 16-18 vuotiaita oppikoululaisia, mutta se ei ollut välttämätön eikä riittävä edellytys. Pukeutuminen, hiustyyli ja musiikkimaku olivat tärkeimmät kriteerit. Vakuuttavimmin joukkoon pääsi joko saapumalla paikalle upolaisen seurassa tai sitten esittämällä jonkun huomiota herättävän tempauksen. Ellei tulijaa hyväksytty joukkoon, hänet ”naurettiin ulos”.

Hannu Kujanen:

”Meitä oli siinä kolme kaveria, mentiin baaritiskille ja mietittiin, mitä me oikein tilataan. Me jokainen tilattiin iso piimä. Porukka katto, et mitä noi on, tulee tänne piimää juomaan. Siitä se sit lähti, sit oltiin niinku jengissä.”

Kujanen meni 15-vuotiaana oppikoululaisena keväällä 64 Kupittaalle vappusirkukseen ja näki - . Tempaus herätti halutun huomion...

Tempaukset olivat upolaisten suosiossa. Ryhmäajo skoottereilla läpi kaupungin oli jo sinänsä ainakin yhtä näyttävä näky kuin vastapuolen prätkäkolonnat. Skootterikruisailu sai joskus outojakin piirteitä.

Teijo Holmstén veti upolaisten piha-ajelua.

”Sillon oli 30, muistaakseni, Vespaa peräkkäin. Mä tunsin kaupungin erittäin hyvin, mä olin ollut tsupparina kukkakaupassa pikkusällinä, niin mä tunsin talot ja pihat. Mä vedin sitä letkaa ja kierrettiin ristiin rastiin. Sit ajettiin Hospitziin, mis mennään Hospitziin sisälle, siitä pääsi pientä käytävää pitkin Betel-kirkon sisäpihalle, sieltä se nous sinne ylös ja sit sieltä puutalon portista ulos. Kun mä tulin ulos, ni osa letkasta meni vielä sisään.”

Eikä vain pihojen läpi, joskus myös baarien: Jukka Kanerva ajoi Vespallaan Lasi-baarin läpi, pääovesta sisään ja takaovesta ulos, kaverit pitivät ovia auki. Saman tempun teki myös Hannu Salpa. Porttikiellothan siitä rapsahti.

UPOLAISET POIS UPOLTA

Alun perin Upon baari suhtautui nuoriin asiakkaisiinsa myötämielisesti, mutta kun porukkaa alkoi kerääntyä baariin enemmän ja ostokset olivat melko vähäisiä ja kun vielä kovaäänisen nuorison joukkoon eivät enää vanhemmat uskaltaneet tulla kahvikupposilleen, muuttui baarin suhtautuminen penseämmäksi.

Osa alkuperäisitä upolaisista siirtyi Lasiin, mutta kun sielläkin alkoi parveilla toisen polven nuoria upolaisia eli pipolaisia alkoi hajaantuminen eri baareihin omiksi pikku porukoiksi.

Osa siirtyi Upon naapurissa olevaan Thrinaxin baariin. Heistä tuli ”naksilaisia”. Osa alkoi käydä entistä enemmän Ikillä. Kultakuppi sai osan kadotetuista nuorista asiakkaistaan takaisin. Uusina suosikkipaikkoina olivat Kultatalon toisessa kerroksessa sijainnut Schmandtin baari ja Nelly Tallbackan pitämä Cafe Mioc Salamantalossa. Edellisessä kävi varsinkin ns. parempien perheiden lapsia ja semmoisia jotka halusivat kiilata itsensä piireihin. Miocissa kävi vähän boheemimpaa ja taiteellisempaa sakkia. Sekä Kultatalon että Miocin ikkunasta oli hieno näköala suoraan kauppatorille ja extrana vielä TS:n ylläpitämä uutisvalotaulu Wiklundin katolla.

Kun pipolaiset häädettiin Lasista, iso osa alkoi kokoontua ulkotiloissa Salamankulmalla ja siitä ylempänä Taidemuseon mäellä. Heistä tuli ”taikkareita”. Joskus pipolaiset kokoontuivat myös Yliopistonkadulle Sammon konttorin edustalle, josta paskasakkilaiset olivat siirtyneet muualle. Vanhimmat perusupolaiset olivat jo tässä vaiheessa jättäytyneet syrjään.

UPOJEN TYYLI

Upolaispoikien leimallisin tunnusmerkki oli pitkät, rasvattomat hiukset. Aluksi tukka ulottui juuri ja juuri korvien päälle. Otsatukkatyyli tuli suoraan Beatleseiltä. Vuoden 1965 aikana tukan pituus saattoi joillakin urhoollisilla kasvaa jo melkein olkapäille asti. Pituudestaan huolimatta hiukset olivat huolitellusti leikatut ja hyvin hoidetut.

Pitkä tukka oli uutuus yleisölle ja partureille, muistaa Matti Y. Karjala.

”Ylipäätään se, että antoi otsatukan kasvaa tohon kulmakarvoihin ja sitten sivuilta yli korvien, ni se oli pitkä tukka. Ympäristö suhtautu... Mä sain ihan oikeesti semmosia nimettömiä uhkauspuheluita, joissa sanottiin, et ’ellet nyt mene parturiin, niin...’ No, en tietenkään menny parturiin eikä koskaan mitään tapahtunu. Kyllähän kaupungilla huudeltiin, muutkin kun paskasakkilaiset. Oli olemassa yks, muistaakseni Kosmos-niminen parturiliike, joka oli tos Wiklundin korttelissa. Siellä uskalsi käydä, koska ne ei lyhentäneet liikaa, jos kerto, et mitä tehdään.”

Myös parta oli upolaisille sallittu, varisinkin jos halusi kuulua ”boheemiporukkaan”.

Pikkutakki, varsinkin samettinen, oli yleisesti käytössä. Housut olivat nilkkapituiset, joko farkut tai leveäraitaiset samettihousut. Yleensäkin korostettiin pehmää ja värikästä tyyliä.

Vanhanaikaiset vaatekappaleet tulivat muotiin, armeijan asetakki tai maihinnousutakki, talvisin duffeli. Kipparitakki oli suosittu, samoin paksusta langasta kudottu villapusero ja ylipitkä kaulaliina. Nahkainen lippalakkityyppinen lätsä oli kopsattu John Lennonilta.

50-luvun lättähattujen tapaan upolaispojilla oli oma kävelytapansa. Lätäreitten laahustamisesta poiketen upot etenivät nytkähtelevän pomppivalla tyylillä.

Turun Sanomat kuvasi teinitytön prototyyppiä marraskuussa -65:

”Lilanvärinen korkeakauluksinen bossanova-pusero, lantiohame, leveä vyö, puseronväriset sukat ja pitkävartiset saappaat.”

Tytöt käyttivät myös farkkuja ja värikkäitä housuja. Tiukat lannehouset tulivat meille Lontoon Carnaby Streetin ja Tukholman kautta. Ja totta kai myös Mary Quantin ja Chelsean King’s Roadin minihame.

Heli Saaren koulussa suhtauduttiin uusiin tyylivirtauksiin suurella varauksella.

”Suomalaises yhteiskoulussa, mitä itse oon käyny, niin siellä oli rehtorina erittäin tiukka mieshenkilö, joka vaati hameenkäytön. Ja me jengiläiset uhottiin sillä, et me laitetaan minihameet, mahdollisimman lyhyt läppä. Ja siit tuli sanomista ja soitettiin kotiin, et eikö vois hamekangasta tyttärelle hankkia, et onks rahat loppu, oli rehtori soittanu.”

Pitkät tukat, lyhyet hameet ja melumusiikki olivat vakioaihe lehtien yleisönosastoissa. Vastaiskujakin annettiin: Nimimerkki ”Kaksi nuorta vihaista” kirjoitti Turun Sanomien yleisönosastoon:

”Varsinkin miesopettajien siisteys on hirveä: pitkä parransänki, rasvainen tukka, hilsettä olkapäillä. He ärsyttävät oppilaitaan silittämättömillä puvuillaan ja mauttomilla solmioillaan, joita meidän on tuijotettava vuodesta toiseen. Naisopettajien lohjenneet kynnet ja hapsottavat hiukset ovat myös kauhistus.” (TS 9.5.63)

Nuortenlehti Stump kuvailee vuoden 1967 ensimmäisessä numerossaan turkulaisia nuorisoryhmittymiä:

”Upot ovat kaupungin POP-ihmisiä. Heidät tuntee vaatetuksesta. Sametti, pörröisiä turkiksia hupuissa, pojilla pitkähkö letti. Tyttöjen meikissä vaaleaa huulipunaa, ihanan värisiä sukkia, lyhyitä hameita ja huutavia värejä. Toiselle puolelle nuorisoa kuuluvat p-sakkilaiset eli Paskikset. Heillä on pienempiä alaryhmiä kuten pärtsärit, rättisakkilaiset ja kartsalaiset. Tytöt kulkevat pitkikissä ja toppatakeissa maalattuina ja tukka tupeerattuna.”

PASKASAKKI

Paskasakkilaiset olivat enimmäkseen kansalais- tai ammattikoululaisia tai työssäkäyviä nuoria. He eivät olleet lainkaan niin yhtenäinen ryhmä kuin upolaiset, vaan porukoita oli erityylisiä ja eri puolilla kaupunkia. Paskasakkilaiset olivat upolaisia perinteisempiä, heidän nahkatakkityylinsä oli perua 50-luvun pärinäpojilta..

Rafael Helanko kirjoitti tutkimuksessaan: ”Poliisin kertoman mukaan paskat aiheuttivat melkoisesti järjestyshäiriöitä ja olivat taipuvaisia huliganismiin. Heidän käyttäytymisessään on korostettua kovuutta, joka kohdistui usein upolaisiin ja pipolaisiin, joskus myös vanhempiin ihmisiin”.

Pilkkanimenä saamansa nimityksen paskikset ottivat ylpeästi käyttöön ja kantoivat sitä lainsuojattoman kunnianimityksenä.

Eri paskasakkilaisryhmät voi karkeasti niputtaa kahteen pääryhmään: pärtsäreihin ja kartsalaisiin, joista jälkimmäisen voi vielä jakaa autoporukaksi ja kävelyporukaksi eli lenkkiläisiksi. Lenkkiläiset olivat upolaisten kannalta hankalimpia.

Mikaelin seurakuntaan nuorisopapiksi tullut Jarmo Rauhala sai Mikaelin jengin terveiset, kun oli poistanut älämölöä pitäneen Mikuri-porukan nuorison jumalanpalveluksesta, varttikirkosta.

”Ja kun he olivat kirkkosalista poistuneet, niin hetken kuluttua kaikki valot sammuivat kirkosta. Tämä Mikurin jengi oli saanut sen aikaan. He olivat jotenkin löytäneet sieltä ulkoeteisestä kanttoriurkurin käytössä olevan pääkatkaisimen, joka oli siellä toki piilossa, mutta he olivat sen löytäneet sieltä ja sammuttivat kirkon täysin pimeäksi.”

Selkein ryhmänmuodostus oli sillä paskasakin osalla, joka liikkui moottoripyörillä, pärtsäreillä. He olivat upolaistenkin mielestä korkeimmalla paskasakki-rankingissa. Joskus joku satunnainen Vespa-upolainen saattoi vaihtaa järjellisen sanan oikean pärtsärin kanssa.

Pärtsärien kokoontumispaikka vaihteli, pitkälti samassa tahdissa kuin poliisi onnistui torpedoimaan kulloisenkin vakiopassipaikan. Tunnetuimmat olivat Puolalankadun alapäässä, entisen Sammon pääkonttorin liepeillä, Kristiinankadun jokirannassa ja hämähäkkiluolan parkkipaikalla, Kaupunginteatterin vieressä.

Kun riittävä määrä porukkaa oli saapunut kokoontumispaikalle, joku ehdottaa mihin ajetaan. Jos ehdotus hyväksytään, lähdetään joukolla liikkeelle, usein hyvässä jonomuodostelmassa. Joskus kohteena oli upolaisten suosimat paikat. Etsittiin tilaisuutta nokkapokkaan. Joskus lähdettiin pidemmällekin, varsinkin moottoripyöräkilpailuihin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Kuopioon tai Imatralle asti. Silloin oli kalusto kovilla, kertoo Pentti Salonen

”Meit oli varmaan toistakymment pyörää, jos jonkunkinnäköst Jawaa, MZ:ttii, jokunen Triumppi ja muuta. Sillon, kun päästiin töistä lauantaina puolenpäivän aikaan, ni sillonhan me sinne sit lähdettiin.

Sen nyt jokanen tietää, et Imatral on semmonen karvan pääl 400 kilometrii ja mä muistan, et kun me joskus kahdelt lähdettii, ni me oltais kymmenen aikaan oltu vast Forssas! Sitä ennen oli tehty niin pal kaikenäköst kummiremontii ja mist hävis kipinä ja mist millonkin. Osa oli jo jääny poies, ne tuli Forssast linja-autol takasi.

Sen mä muistan, että koko yö ajettiin ja koko yön sato. Kaks pyörää ajo edessä, näit vähän senaikasest parempii pyörii, koska niis oli valot. Muis ei ollu valoi, tai ei voinu valoi pistää, kun ne ei ladannu kunnol, muuten olis kipinä taas loppunu.

Mä muistan, et me oltiin aamul yhdeksän aikaan siel Imatral, et sitä 400 kilometrii ajettii sit oikein todella kauan, pahas kelis ja helveti huanoil pyöril. Enemmin korjattiin ku ajettii.”

Paskasakki, erityisesti pärtsärit koettiin suuren yleisön silmissä kitkemisen arvoiseksi ilmiöksi. Monipuolinen moottorimies Lasse Laakso kirjoitti Tuulilasi-lehdessä näin paheksuvasti:

”Pärinäpoika on motorisoitu joutenolija. (...) Hän osaa kiertää moottori räikyen moottoripyörällä korttelin ja pitää muutaman neliökilometrin laajuisen alueen ihmiset hereillä myöhään yöhön. Siihen heidän ansionsa sitten pysähtyvätkin moottorialalla. Takaistuimella istuvat piukkapöksyiset surinasussut kuuluvat joukkioon loisina, jotka imeytyvät ajajaan kiinni kuin iilimadot.”

YHTEENOTOT

Upolaiset ja paskasakki olivat niin erilaisia nuorisoryhmiä, ettei kahinoilta voitu välttyä. J-P Lehtonen muistaa, että sanomista saattoi tulla milloin vain ja mistä tahansa.

”Loden-takki pääl ja huppu pääs, ni joku ottaa kurkust kii, et sää olet upolainen. Mä sanoin, et en ole. Se oli aika vaikea saada sitä paskasakin jätkää vakuuttuneeks, et en ole upolainen. Mut en mää kuanooni koskaan saanu, jonkun littauksen, mut en mää niistä välittäny.”

Pilkkanimet sinkoilivat yleisöosastossa: upolaisia nimitettiin potkulauta-santereiksi ja vetelähousuiksi (TS 6.12.64). Pärtsärit taas olivat pärtsäribasilleja (TS 6.12.64) tai pruuttapoikia (TS 17.7.67).

Nuorisoryhmien raja tahdottiin vetää myös paikallisten bändien välille. Esimerkiksi Sharks ja Madmen olivat upolaisbändejä, Victors pidettiin paskasakin bändinä. Victorsin Puppe Nummella on asiasta oma teoriansa.

”Mä kävin kyllä Upol ja Merilän Jussil (Victorsin rytmikitaristi) oli Vespa. Se saattoi johtua siitä, että kun Timo Tavio ja The Sharks oli niin upolaisten bändi ja me voitettiin ne täs bändikisassa, ni se tuli siitä. Paskasakki valitsi meidät bändikseen. Et se on kyllä ihan totta, mutta me ei vaikutettu siihen millään tavalla.

Kun me oltiin tuolla Uittamolla soittamassa, ni siellä oli paskasakkilaisia, jotka ei ollut tietosii tästä ja ne meinas antaa meil sakinhivutusta. Onneksi siihen tuli paikalle mun entisen kotipaikan Kurjenmäen paskoja ja sano, et ’terve Puppe, et kyl mä tulen sun puolelle.”

NAANTALI – SUOMEN BRIGHTON

Upolaiset skootteroivat joukolla Paraisten Lillholmeniin tai erityisesti Naantaliin.

Merisali oli Naantalin kaupungin omistama kiinteistö, joka oli vaipunut unholaan sotavuosina, kun tanssitilaisuudet oli kielletty. Merisali heräsi neljännesvuosisataisesta unestaan kun Martti Aurala, Nakki-Masa, vuokrasi paikan, järjesti tanssit joka ilta kesäisin ja päästi sisälle upolaisten omat kitarabändit.

”Kun Merisalissa oli jotain, ni se oli oikein tapaus. Ja kun tiedettiin, et siellä oli upolaisia, niin sit paskasakki tai tää prätkäposukka keksi, et mennääs kattoon ja siel oli pientä nokkapokkaa aina välillä. Sitä kyl varmaan liioteltiin, ei mun muistikuvan mukaan mitään isompia joukkotappeluita ollu, semmost pientä naputusta.”

Pentti Salonen ja kaverit tulivat Naantaliin moottoripyörillä.

”Piti olla oikeen kauhee kähinä... Mä en itteasias edes tiedä, mist se alkoikaan, mut piti sinne sit kuitenkin lähtee Naantaliin tappelemaan. Mehän kerättiin sit melkomoinen porukka, tais olla toistasataa moottoripyörää ja kymmenii autoikin sit vielä.

Kyllähä siel sit olikin poliisit ja palokunnat vastassa. Se oli ainoa kerta, kun meni semmoseksi rähinöittemiseks oikeen. Mä muistan, et kaadettiin yks poliisiautokin siinä. Se oli ainoo kerta, kun tämmönen isompi rähinä oli.”

The Sharksissa laulanut Timo Tavio oli tuohon aikaan keskeinen ja upolaishahmo.

”Meil oli tapana sit tääl Naantalis olla Merisalis aina ja siel sit välillä laulettiin ja esiinnyttiinkin. Ne tuli, se moottoripyöräjengi tuli tonne mua hakemaan. Ne kaato pöydät ja kaikki ja sano, et ’mis se Tavio on’ ja mä pääsin takaovest ulos, etten mä saanu selkään. (Hillitöntä naurua) Rohkea johtaja lähti.!”

JENGIKULTTUURI HERÄTTÄÄ HUOMIOTA

Turkulaiset nuorisoryhmät herättivät myös valtakunnallista kiinnostusta. Missään muualla Suomessa ei porukka ollut jakautunut näin selkeästi ja kiinteästi kahteen eri leiriin.

Kuva-Posti kertoi jo elokuussa -64 ”Turkulaisnuorten vastarintaliikkeestä”.

APU-lehti raportoi turkulaisista nuorisoporukoista elokuussa 1965 otsikolla Millaista on Turun nuoriso?

”Mitä Turussa ja naapurikaupungissa Naantalissa tapahtuu? Ovatko nuorisotappelut jokaviikkoisia tapahtumia ja vieläkö motorisoitu raggariosasto terrorisoi Turkua ja lähiympäristöä?”

Toimittaja Eero Sauri joutui kuitenkin toteamaan, että ”kaksi iltaa kestänyt kiertely Turussa, Raisiossa ja Naantalissa tuotti huomattavasti laihemman tuloksen kuin hälyuutisten perusteella olisi voinut odottaa. Ja se on hyvä. Saammekin syytösten asemesta puhdistaa turkulaisnuorten mainetta”.

Artikkelissa konstaapeli Olavi Ääri kertoo: "Ruotsista tuleet nuorukaiset olivat viimekesäisiä villitsijöitä. Tänä kesänä ei ruotsalaisia ole näkynyt ja niin kaikki on sujunut mukavasti.”

Parisen viikkoa ennen APU-lehden artikkelia Turun Sanomien yleisönosastossa oli ollut nimimerkin ”Ei riita lopu riidellen” kirjoitus:
”Arvoisat pärtsärit, te jotka keskiviikkoiltana olitte Naantalissa jahtaamassa ns. upolaisia, saisitte hävetä tekoanne. Poikani nimittäin tuli kotiin kasvot veressä kahden maissa yöllä...”

RINNAKKAISELOA

Ristiriidoista ja kahnauksista huolimatta joutuivat upolaiset ja paskasakkilaiset toisinaan elämään realiteettien raamittamassa todellisuudessa. Matti Y. Karjalan työkaveri kuuluu vihollisleiriin.

”Olin ensimmäisessä kesätöissäni kesäkuussa 1965 kaupungin puutarhassa. Siellä oli paskasakin jengin jäsen, jonka mä tunsin ulkonäöltä ja tiesin, mihin jengiin hän kuuluu. Mehän tultiin sit siellä toimeen, mikä tarkotti sitä, et kun joskus kaupungilla tavattiin, niin ne oli aika noloja tilanteita varmaan kummallekin. Yritettiin ehkä olla kuin ei oltais nähtykään.

Olli Vesalan koulukavereina Ressussa oli pärtsäreitä.

”Sama kundi, jonka kans oli koulussa samana päivänä jutellu, ni illalla se onkin hakkaamas sua. Voitiin olla ihan kavereita, mut sit ku oltiin omassa porukassa, niin sitten se ero tuli.”

Upolainen Teippi Holmsten kävi ammattikoulua.

”En todellakaan tuntenu vetoo paskasakin suuntaan jostain syystä. Mä olin kiinnostunut erilaisista asioista eikä kiinnostanu moottoripyörät. Mulla oli kyl kavereita ammattikoulussa, semmosii jotka oli sieltä kansalaiskouluajoilta, mut ei ollut yhtään paskasakkituttuu oikeastaan. Kaikki ammattikoululaiset eivät olleet paskasakkilaisia.

Mut upossakin kävi kavereita, joilla oli moottoripyörä ja oli aika oleellisesti upojengii. Et ei se moottoripyöräkään ollut välttämättä se tekijä. Se oli pikemminkin tämmönen tyyli ja asenne ja arvomaailma mun mielestä.”

Heli Saari päätti tutustua vastapuolen tekijään, varmuuden vuoksi.

”Se oli varmaan sitä itsesäilytysvaistoo, ku ajatteli, et se on hyvä tunee sielt joku oikeen hyvä jehu, ni uskaltaa kävellä tuolla kaupungilla. Sit ruvettiin jutteleen ja muille synty sellanen ystävyys, et hän hyväksyi mun. Hän oli kauheen karismaattinen tyyppi jo nuorena ja on vieläkin. Häntä ihan pelättiin, hän oli sen porukan tyttöjen pomo.”

Helin uusi tuttavuus Pirjo Kivelä muistaa, että kahinointi oli useimmiten suunsoittoa.

”Olen ollut aina kova suustani, ni ehkä ne sit pelkäs mua. Mut kyllä me aika paljon kaihdettiin niitä, meil oli eris paikkaa kokoontumisetkin.”

Ryhmien rähinöinnistä saivat syyn kaikki muutkin samaan tyylilajiin lasketut. Pentti Salonen muistuttaa, että elämä ei ollut pelkkää tappelua kaikille.

”Ei me voitu oikeen olosuhteittenkaan takia niin hurjii roistoi olla, vaik me tietty yritettiin näytellä koviksii ja nahkatakit pääl... Aamul mentiin kuitenkin seittemäks töihin, et se rajotti aika tavalla.”

VÄHÄN LIIKAA TAPAHTUU – JENGEILLE KEHITETÄÄN TEKEMISTÄ

Upolaisten ja paskasakin myötä kaduille alkoi ilmestyä yhä suurempia nuorisoryhmiä. Kaikki eivät olleet aggressiivisia, mutta poliisi sai joka tapauksessa jatkuvasti valituksia järjestyshäiriöistä. Oli ilkivaltaa, moottoripyörien melua, muutamia ryöstöjä ja ohikulkijain pahoinpitelyjä todella tapahtui.

Jotkut porukat olivat pahamaineisia. Esimerkiksi Köydenpunojankadun tienoon Hennalan jengi ja rättisakki, Kurjenmäen paskat ja Mikaelin kirkon tienoon Mikurit.

Mikaelin seurakunnan nuorisopappi Jarmo Rauhala muistaa, että syksyllä -66 rippikouluryhmästä puuttui tuttu naama.

”Sain kuulla myöskin syyn. Syy oli se, että hän oli elokuussa mukiloinut Mikaelin puistikon, tai Mannerheimin puistikon, reunassa vanhemman miehen hengiltä. Otin yhteyttä sitten lääninvankilan pappiin Veikko Aavikkoon ja kysyin, että voisinko tulla tapaamaan rippikoulupoikaani. Niin sitten menin sinne ja tapasin hänet. Muistan, kun kävelin sieltä Kakolan-mäkeä alas, niin sanoin mielessäni, että ’jo on kumma, jos ei yksi nuorisopappi saa luitansa kokoon ja järjestettyä näille nuorille jotain toimintaa.”

Erityisesti viikonloput olivat levottomia ja kaikkein pahimpia olivat rukouslauantait, jolloin kaikki julkiset huvit oli kielletty.

Poliisille tehtiin yhä enemmän ilmoituksia nuorten aiheuttamista häiriöistä. Poliisilta vaadittiin kovia otteita. Poliisin puolelta tilannetta päätettiin lähestyä hillitymmin. Nuorisopoliisi Iisakki Nenosen aloitteesta alkoi kaduilla ja baareissa luuhaavien nuorten aktivointi järjestäytymiseen. Nenonen pyrki aktiivisesti perehtymään nuorten ajatusmaailmaan ja kävi kartsalla katsomassa, missä mennään.

Turkuun saatiin pitkään toivottu ja suunniteltu ajanmukainen nuorisotila syksyllä -66, kun Kuuvuoren nuorisotalo, Suomessa ensimmäinen varta vasten nuorisotaloksi rakennettu, valmistui. Vain järjestäytyneet nuorisoporukat pääsivät mukaan toimintaan.

Nenosen aloitteesta jengiläiset rupesivat perustamaan enemmän tai vähemmän järjestäytyineitä kerhoja. Näin syntyi mm. Club 66, lähinnä upolaisten liepeiltä koottu parinsadan hengen lössi, jonka puheenjohtajaksi valittiin jo siihen mennessä monessa liemessä keitetty Mauritz Åkerman, vähän yllättävä hahmo kun upolaisuudesta puhutaan, ja varapuheenjohtajaksi sen ajan tuttu turkulainen beat-yhtyeiden manageri Timo ”Sumppa” Lehtonen.

Osa upolaisporukasta rupesi käymään kerran viikossa Kuuvuoren nuorisotalolla järjestetyissä kerhoilloissa, mutta alkuinnostuksen jälkeen paikka koettiin liian syrjäiseksi ja ehkäpä kerhomainen toimintakin oli lopulta vähän vierasta upolaisjoukolle. Upolaisten ja pipolaisten kerho hiipui melkein yhtä äkisti kuin se oli syntynytkin.

Myös paskasakin eri porukoille järjestettiin saman periaatteen mukaan kerhotoimintaa eri paikoissa, hiukan paremmalla menestyksellä. Yksi kerhoista, Jerico-klubi sai aktiivisella ja muutaman vuoden kestäneellä toiminnallaan huomiota jopa valtakunnalisesti.

Jarmo Rauhala oli saanut Mikurien luottamuksen, mikä kantoi hedelmää siinäkin vaiheessa, kun Mikaelin nuorisotila muutti Rauhankadulta Käsityöläiskadun Mikonmökkiin, jossa upolaisten ja paskojen viihtyä porukassa.

”Mikurin jengi sai kunniatehtävän toimia ikään kuin portsareina tässä nuorisotilan kellarikerroksessa, he olivat järjestysmiehiä siellä. Se ehkä vaikutti siihen, että minkäännäköisiä ristiriitoja ei ollut upolaisten eikä tän Mikurin porukan kesken.”

Vähitellen upolaisten, pipolaisten ja paskasakin järjestäytymisidea tuli tiensä päähän, kipinä katosi ja toiminta jähmettyi uomiinsa. Mutta niin olivat jo ajatkin muuttuneet. Toisenlainen protesti oli jo ilmassa. Manifestiksi ei enää riittänyt poikien pitkä tukka, tyttöjen minihame tai paskasakin korttelin kierto.

Heli Saari:

”Kun ajattelee näit jengei nyt jälkeenpäin, niin se on auttanut omassa sosiaalistumises valtavan paljon, et on kuulunut tämmöseen. Siin oppi käyttäytymään. Kun iso porukka oli, ni se on vähän ku suurperheessä asuisit. Siin on pakko vähän oppia ymmärtämään muista ihmisiä ja ottamaan toinenkin ihminen huomioon.”