FÖRIBEAT 5 (5.4.2006):
RAUTALANKA - VIRTUOOSIEN TEMMELLYSKENTTÄ
Ei kuulosta hyvältä bisnes-idealta... soitetaan sähkökitaralla kansanlauluja, jenkkoja ja muita hanuriosaston lauluja. Laitetaan pohjiksi yksioikoinen twist-säestys eikä paljon kikkailla sovituksilla ja muulla turhalla.
Fiestanpunaiset lankut liekehtivät kerrostalojen välistä pilkottavan iltapäiväauringon loisteessa: kaksi kitaraa ja basso. Vibrakammet kiiltävät. Mustat vahvistinkaapit ja kaikulaitteet työntävät kerrostalojen rajaamaan akustiseen avaruuteen tuttuja, mutta kuitenkin niin erilaisilta kuulostavia säveliä.
Neljä tummiin pukuihin, valkoisiin paitoihin ja solmioihin pukeutunutta nuorta miestä soittaa Eerikinkadulla olevalla sisäpihalla sähköistä musiikkia rautaritilän päällä, alapuolella olevan parkkihallin katolla. Parkkihallista takaisin pihatasanteelle kimmahtava ääni entisestään korostaa kaikulaitteen mekaanisesti muokkaamaa soundia.
On kesäkuun 19 päivä, olemme Eerikinkatu 9 b:n valopihalla, entisellä Grönroosin kulmalla, jonne 60-luvun alussa perustettu levykauppa ja konserttitoimisto Musiikki-Mosse oli paria vuotta aikaisemmin muuttanut. Valopihalla on myös Aschanin baari Lasi tai Akvaario, joka myöhemmin tulisi olemaan keskeinen upolaisten ja pipolaisten kokoontumispaikka.
Helsinkiläisen The Sounds-yhtyeen vanhasta Emma-valssista tammikuussa tekemä moderni sähkökitaraversio on juuri noussut listaykköseksi ja Sounds on nyt ensimmäistä kertaa keikalla Turussa. Musiikin nimi on rautalanka.
HOLGER LEHMÄNEN ANTAA NIMEN TYYLILLE
Nimen alkuperästä on kiistelty, ei niinkään sisällöstä. Se on sähkökitaroilla soitettua kaikuefektein koristeltua instrumentaalimusiikkia, jota on luonnehdittu kellontarkaksi, teräväksi, puhtaaksi ja metalliseksi. Sen soundi saattaa kuulostaa jollain tavalla vähän steriililtä ja sieluttomalta, mutta kuitenkin kauniilta, riippuen kuulijan korvasta.
Puhtaan rautalankayhtyeen peruskokoonpanoon kuuluu soolokitara, komppikitara, sähköbasso ja rummut. Esitystyyli on omanlaisensa. Alkuperäisen rock&rollin rajuihin vääntöihin ja hurmioituneeseen eläytymiseen verrattuna se tuntuu suorastaan antikliimaksilta: kolme hyvin pukeutunutta kravattimiestä etualalla heittää samaan tahtiin jalkojaan puolelta toiselle. Asiallista soitantaa, jos sitä lyhyesti luonnehtii.
Englannin kielessä ei ole yksittäistä sanaa joka kuvaisin tämän musiikin ominaislaatua yhtä hyvin kuin suomenkielinen rautalanka. On väitetty, että sana tuli Suomeen Ruotsista, suorana käännöksenä ståltrådista, teräslangasta, joksi tätä musiikkia siellä kutsuttiin. Tanskalaisilla oli oma väännöksensä, pigtråd, piikkilanka.
Käännösteoriaa uskottavampi selitys on, että rautalanka-nimitys tuli käyttöön radion suositun Kankkulan Kaivolla-hupailun kautta, jossa se mainittiin ensimmäisen kerran jo selvästi ennen rautalanka-aikaa.
Juhannuksena 1960 esitettiin jakso "Kokkojuhla Kankkulan kaivolla". Siinä Rautalankario Räminän johtaja Holger Lehmänen kiristää kokkojuhlien kuuluttajalta (Hannes Häyrinen) esiintymisluvan orkesterilleen kokkojuhlaan, vaikka numeroa ei ole merkitty ohjelmaan. Lehmänen uhkaa kieltäytyä kokon sytyttämistehtävästä, jos pojat eivät saa soittaa. Niinpä eetteriin pääsee humppafoksi "Sun silmäs katsoi mua syvään..." Instrumenteiksi mainitaan ainakin kolme banjoa ja puhaltimia, jotka tosin eivät päässeet mukaan, kuten Lehmänen toteaa.
Rautalangan läpimurtoon oli syynsä. Vähäisin ei ollut se perustavaa laatua ollut oivallus, että suhteellisen vähäiselläkin soittotaidolla ja vaatimattomalla laitteistolla, jopa omatekoisilla soittimilla, pystyttiin saamaan aikaan esityskelpoista musiikkia. Sähköisillä soundeilla ja kaikulaitteella pystyttiin pitkälle korvaamaan soittotekniikan aukkopaikat. Itse asiassa melkein kuka tahansa saattoi tulla rautalankamuusikoksi ellei rima ollut kovin korkealla.
Pian kerrostalojen kellareissa, kerhohuoneissa tai omakotitalojen autotalleissa pojat harjoittelivat omatekoisilla lankkukitaroilla putkiradion tai alkeellisten vahvistimien kautta rautalangan alkeita. Joskus oli tyydyttävä vielä näitäkin vaatimattomampaan laitteistoon. Se kävi vähintäänkin kuivaharjoittelusta.
RAUTALANKA YLLÄTTÄÄ
 Shadowsin Apachesta oli tullut kansainvälinen menestys vuoden 1960 syyspuolella ja Violentsin Alpens Ros sytytti ruotsalaiset seuraavana vuonna. Alkurautalangan kaiut ulottuivat Suomeenkin, vaikka meillä elettiin vielä perinteisen rock & rollin huumaa.
Rautalangalla oli arvaamaton vaikutus pahaa-aavistamattomaan nuoreen. Myöhemmin Candlesissa ja kuuluisassa Victorsissa loistanut Göran Modin jäi koukkuun heti.
”Mä olin yksissä juhlissa ja kuulin semmosen levyn kun Shadowsin Apache ja silloin pamahti buum! Mä soitin hanurii siihen ja mä sanoin et nyt hanuri nurkkaan ja kitara käteen. Se oli se alku.
Rautalanka innosti kokeilemaan itsekin. Martti Walden oli kaverinsa Päkän kanssa kuullut Soundsia Uittamolla. Sitten olikin saatava soittimet.
”Mä muistan, et kun mä tulin kotiin sieltä, niin se jäi päähän soimaan, tämä ääni. Silloises työpaikassa oli kaveri, joka oli puhdetöinään rakennellut Fenkku-kopioo. Siin oli puuosat valmiina, ne oli vaan irrallaan kaikki. Mä sen sit onnistuin ostamaan siltä ja aloin kasaamaan sitä. Ja siin olikin ihmettelyy. Saman tien mä tein pikuvahvarin, mitä lienee ollu…3-4 wattii,et ei sillä paljoo naapureita häiritty. Tää Päkä sit valitti rummut elikkä kurkkupurkin.”
”Mä olen aina ollut hulluna kirkkourkuihin ja samaten kirkonkellojen sointiin. Tässä yhdistyi jostain kumman syystä nämä kaks asiaa, sähkökitaran äänessä.”
Seppo Hyvösen Wanderers valitsi kurkkupurkin sijasta rummuiksi pahvilaatikot, mikä ei ollut ihme, kun itse yhtyekin toimi aluksi ilmakitarapohjalta, Ivan Putilinin Kitarrikoulun otteita tapaillen.
”Putilinis oli näppärästi laitettu se otelauta niin, et siitä pysty kovalla työllä nää otteet saamaan selville. Tää tuntui olevan aika yleinen, tää lapsellinen tapa yrittää soittaa. Et piti saada se liike ja soittamisen fiilinki, se oli niin mielettömän mukavaa. No, mä sain akustisen kitaran aika varhasessa vaiheessa, jolloin se oli jo ihan toista laatua…Akustiseen kitaraan sai mikrofoneja, mut ei se tietenkään vastannu sähköpeliä, jonka muotokin oli niin kaunis. Kaiku puuttui, särö puuttui, siitä puuttui kaikki tyypilliset sähkökitaramusiikin tunnukset.”
”Kitarakauppiaat mahtavat olla iloisia, kun tämä soitin on jälleen kohonnut hetken ehdottomaksi muoti-instrumentiksi. Kunnon yhtyeessä pitää näköjään olla tätä nykyä vähintään kaksi tavallista sähkökitaraa ja tämän lisäksi vielä sähköbasso, joten saksofoneilla ja trumpeteilla voidaan heittää vesilintua.”
Näin todettiin Iskelmä-lehden Alpens ros-levyn arvostelussa.
Vuosina 62-63 turkulaisten koulujen veistotunneilla fiilattiin ja höylättiin kymmeniä lankkukitaroita. Mikrofonit ja koneistot ostettiin pakettina kaupasta. Soitin-Laineen Antti Heinonen huomasi tilanteen kehityksen.
”Kouluissa alkoi valtava buumi, et me saatiin näitä koneistoja, otelautoja ja mikrofoneja. Kyllä nää nuoret pojat teki monet ihan loistavia, hyvännäköisiä kitaroita, joskin kaula oli ongelma. Kaikkein suurin ongelma oli otelaudan saaminen, siis semmosen et se myöskin toimis.”
KOPPLA PÅ! KOPPLA AV MED RADIO NORD!
Jos oli soittimien saatavuudessa parantamisen varaa, niin ei sitä rytmimusiikkiakaan ollut ihan valtoimenaan tarjolla.
Seppo Hyvönen:
”Musiikkia kuuli niinkun epävirallista kautta, oli esimerkiksi pelihalleja, joissa kuuli usein amerikkalaista musiikkia. Esimerkiks tossa Samppalinnan maauimalan alla, sen valtavan aukon kohdalla, oli pelihalli, jossa oli aika hyvä musiikkitarjonta. Sirkuksissa ja tivoleissa oli yleensä tanssilava, jossa oli bändejä. Hyvii bändejä, sekä kotimaisia että nimenomaan ruotsalaisia.”
”Sillon ei ollu mitään turvallisuusongelmia, sillon pääsi ihan siihen viereen, et pysty keskustelemaan. Mäkin rupesin Olen eli Adventurersin basistin kans heitäämään herjaa, ku se näki, et me melkein joka ilta siel oltiin ja niit biisei pyydettii. Ja se johti siihen, et aina ku ne oli tääl ja nähtii, ni juteltiin. Urani huippu Adneturersin kanssa oli Vehmassalmella. Olle näki mut siinä portilla ja sano, et tule mukaan, pääset ilmaseks. Mä otin vahvarin laidasTa kiinni ja kannoin sen suurten suosionosoitusten saattelemana sinne lavalle.”
Rautalanka ja muu nuorisomusiikki eivät hallinneet kotimaisia radioaaltoja 60-luvun alussa.
Tukholman saariston eteläpuolelle kansainvälisille vesille ankkuroitu Bon Jour-niminen laiva ryhtyi maaliskuussa 1961 lähettämään ohjelmaa. Radioaseman nimi oli Radio Nord ja se sai pian lisänimen merirosvoradio. Lähetykset kuuluivat hyvin Suomeenkin, paljon paremmin kuin toinen rockharrastajien henkireikä Radio Luxemburg. Keskiviikkoisin lähetetty parituntinen Top 20 + 10 oli Radio Nordin suosituin ohjelma.
Roadrunners-yhtyeen J-P. Lehtonen muistaa, että Nord aiheutti vipinää myös levykaupassa.
”Siältähän nää Putti Putit tuli. Radio Nord soitti Putti Puttii, niin levykauppa oli, et mikä ihmeen puttiputti. No, on simmonen ko Putti Putti!! Se sit vaan, ku ihmiset kyseli, ni se julkastiin ja pääsi Suomen listoil.”
“Friska fläktar, friska friska fläktar. Ja, det blåser friska fläktar varje dag omkring Bon Jour.”
- Radio Nordin mainoslaulu -
Ruotsi salli merirosvoradion toimia vain runsaan vuoden ajan, mutta Nordin vaikutus oli silti suuri. Yleisradio heräsi nuorison vaatimuksille. Kesällä 62 Paavo Einiön ja Johan Vikstedtin Kevyen musiikin kaleidoskooppi ja Eino Virtasen ja Manne Schulmanin Kahdeksan kärjessä ilmestyivät ohjelmistoon ja vihdoin rinnakkaisohjelmaverkon valmistuttua Sävelradion perustaminen vuonna toukokuussa 1963 avasi lopullisesti Ylen portit myös nuorisomusiikille.
Television puolella, nimenomaan Ylestä riippumattoman Tesvision, oltiin vähän vireämpiä. Levyraati ilmestyi kuvaruutuun vuonna 1960 ja Nuorten tanssihetki vuonna 1961. Mutta ei Levyraatikaan mikään rautalangan paratiisi ollut, muistaa Seppo Hyvönen.
”Siin oli periaatteena, et siellä oli aina yksi jazz-levy, joka sai sit aina (erittäin pilkallisesti) ehdottomasti parhaat pisteet, ysiä ja kymppiä. No, kerran Jahnukainen oli erehtynyt valikoimaan siihen englantilaisen The Cougarsin biisin Saturday Night At The Duck Pond eli pienen pätkän Joutsenlampee. Sehän herätti aivan hirvittävää vihamielisyyttä siellä ja se päätty siihen, että Jahnukainen rikko sen levyn julkisesti ja haukkui, et kuinka tällasta pilkkaa voidaan tehdä klassisesta musiikista.”
Vuoden -61 lopulla Turkuun olivat ilmaantuneet ensimmäiset rautalankabändit ja seuraavana vuonna julkisesti esiintyviä bändejä oli jo ainakin kuusi: Spiders, S.O.S, Silhouettes, Rebels, Candles (josta myöhemmin kehittyi Victors), ja Ghosts (josta syntyi Sharks). Kellarioloissa pysyttäytyviä harrastelijabändejä lienee ollut kymmeniä.
 Kun alkuperäisen rock & rollin hehku alkoi pikku hiljaa hiipua vuoden 61 lopulla, Helge Siimeksen Rock-show –kuvioissa esiintyneet Maurits Åkerman, Boogie-Maurits, ja Ensio Härmälä eli Rock-Enska, päättivät kokeilla uusia tuulia. He olivat perustamassa lyhytikäiseksi jäänyttä ja vain muutamia keikkoja tehnyttä SOS-rautalankabändiä vuonna -62.
Bändin harjoituskämppä sijaitsi Kiinanmyllynkatu 1:ssä, yliopistonmäen juurella sijaitsevan puutalon kivijalassa. Harjoituskämpän pariovet olivat usein auki, joten ohikulkijat ja yliopistonmäellä satunnaisesti vierailleet turistit kerääntyivät joskus äimistelemään kadulle asti kantautuneita rautalankasoundeja.
Turkulaiset muusikkotoverit, Tommie Mansfield ja Victorsin kaverit etunenässä vierailivat usein treeneissä. Myös kaupungissa vierailleet soittajat kävivät katsomassa.
Ensio Härmälä:
”Raittisen Jussikin kävi usein ja Herbert Katz kävi kerran. Et kyl siel oli useampii näit...
Et kyl siit tuli aika kuuluisa siit kämpäst sil taval. Et kaikki yleensä kun Turkuun tuli ja jos oli hajuu siit, niin kyl ne usein tuli käymään siel.”
”SOS oli toiminnassa varmaan kolme neljä vuotta. Mut keikkojahan meil ei ollu kun hetkellisesti jossain siellä sun täällä. Mut se oli jokailtainen kokoontumispaikka se harjoituskämppä, myös joka ilta soitettiin.”
Sen jälkeen, kun Enska hankki Turun ensimmäisen Fenderin, sunburst-värisen Stratocasterin, S.O.S:n treenikämppä muuttui vielä enemmän tapaamispaikaksi. Kitaran Enska tilasi Weneskoskelta, Tampereelta.
Armeijaan menot hajoittivat SOS-yhtyeen joskus vuoden -63 paikkeilla eikä paluuta enää ollut. Raivoisailla innolla alkanut ura ei lopulta edennyt kuin tarunhohtoisiin harjoitussessioihin, muutamaan poseerauskuvaan ja joihinkin satunnaisiin keikkoihin. Varsin tyypillinen elinkaari turkulaiselle rautalankayhtyeelle.
LIVE WIRE – LANKAA LIVENÄ
S.O.S:n miehet olivat konkareita verrattuna vuonna -50 syntyneeseen, Shadowsin tartuttamaan Bert Karlssoniin, josta tuli myöhemmin Silhouettsein ja Shakin’ Madmenin maineikas soolokitaristi. Kaikkien täytyy aloittaa jostain.
”Heh heh, mä luulen, et se on ensimmäinen keikka, minkä mä olen tehny eläissäni. Se Gillesgårdenissa, siel oli Martta-yhdistyksen kokous. Meidän piti soittaa Cliff Richardin ja Shadowsin biisi Travelin’ Light. Kesken biisin sieltä kuulu vaan semmonen poksahdus sieltä radiosta, putket hajos siitä radiosta ja Martat oli äimän käkenä. Me jatkettii ilman vahvistusta, mutta biisi vedettiin loppuun.”
 Sähkökitara, vahvistin, kaikulaite, rummut... mitä muuta kunnon rautalankabändi vielä voisi tarvita. Hannu Jalonen ja Spiders keksivät hommata rautalankabändeille tyypilliset rekvisiitat.
”Sit, kun oli olevinaan enemmän esintymistä ja piti olla viimisen päällä fiksu, ni me teetettiin räätälillä valkoset pitkät housut ja siniset shiftaavat pikkutakit, joissa oli hihat taivutettu niin, että ne ei meny ryppyyn, ku soitettiin. Ne oli pikkusen lyhyemmät, ettei ne haitanneet, eikä ollu nappei hihansuissa. Tämmönen rekvisiitta oli viimisen päällä, mut meidän vahvistinarsenaali ei koskaan tahtonut riittää isommissa paikoissa.”
Bändien tavallisimpia keikkapaikkoja olivat oppikoulujen konvarit, mutta rautalankaa saattoi kuulla myös tavallisilla tanssipaikoilla kuten Brankulla, Vänkällä, Peurakalliolla tai Uittamolla.
Talvisin järjestettiin monotansseja Ruissalossa ja Uittamolla. Useimmiten musiikista huolehti levysoitin, mutta joskus paikalla oli myös rautalankaorkesteri. Monotanssien kulta-aikana Suomeen levisi nopeasti letkajenkkavillitys, jota ihme kyllä levitti tehokkaimmin rautalankayhtye, ruotsalainen Adventurers ja sen laulusolisti Jan Rohde, joka ponkaisi listakärkeen Matalan torpan balladin rautalanka-letkisversiolla Doin’ the jenka.
Siinä oli kulttuurien kohtaamista kerrakseen: talvisin taaperrettiin monoissa Ruissalon kansanpuistoon, tanssipaviljongin puulattia notkui, natisi ja jymisi kun nuoriso talvivaatteisiin topattuna kiersi letkassa tanssilattian ympäri ruotsalaisen rautalankabändin säestyksellä ja norjalaisen laulajan esittäessä englannin kielellä suomalaista perusjenkkaa.
TYYLI ALKAA MUUTTUA
Lyhyt, mutta kiivas rautalankakausi oli turkulaisen rockin myöhempien vaiheiden kannalta merkittävä. Rautalankaa vääntämällä kaupungin avainbändit olivat jo kouliintuneet soittamiseen siinä vaiheessa, kun Beatlesit ja Rollarit iskivät.
 Ghosts oli aloittanut nuoruuden innolla ja saanut soitto-opastusta taustahamoltaan Tapio Pakkalalta, joka myös käski vaihtaa nimen Sharksiksi. Olli Gréen muistaa, miten Sharksin tyyli alkoi muuttua.
”Sit alko tulla sellanen tilanne, et tarjontaa alko olla helkatin paljon. Ja mitä enemmän on tarjontaa, niin sitä enemmän tulee myöskin hinnanpolkua, et keikkojen saanti, mistä oli olis jotain rahaakin saanut, ni se alko olla vähäsempää. Tässä vaiheessa tuli sit Tavion Timo mukaan ja saatiin vastine siihen, et kun tuli seuraava suuntaus, et laulu mukaan. Ja kun vielä pärjättiinkin jossain kilpailuissa, ni se toi ihan uuden potkun taas.”
Kaikki ei ollut kuitenkaan pelkkää rautalankaa. Samoihin aikoihin rautalangan kanssa aloitti tango vahvan renessanssinsa. Turkulaiset jazzdiggarit perustivat syksyllä 1961 Harlem Jazz Clubin, joka piti viikottaiset jamit Kuurojentalon kellarikerroksessa, Henrikinkatu 4:ssä.
Rautalangan kanssa yhteen osui myös twistin voittokulku. Yksinkertainen, lähes olematon peruskuvio antoi myös hyvät mahdollisuudet tanssilliseen improvisointiin ja itsensä toteuttamiseen.
Twistin jälkeen elettiin pieni hetki limbon huumassa. Limbossa tanssija yritti musiikin tahdissa alittaa telineiden varassa olevan riman mahdollisimman alhaalta. Limbokisoja käytiin jonkin verran lavoilla ja sitä myös esitettiin keskiviikkoisin lähetetyssä tv-ohjelmassa Nuorten tanssihetki.
Rautalanka-aikaa ei kestänyt oikeastaan kuin pari vuotta mutta vaikutus on jäänyt pysyväksi.
Mikä siinä oli niin ihmeellistä yksille ja niin raivostuttavaa toisille? Seppo Hyvösellä on teoria.
”Siinä oli sellanen asia vanhemman väen, varsinkin vanhempien muusikkojen asenne siihen oli, että nuoret, jotka ei osaa lainkaan soittaa, esiintyvät tuolla ja vievät heidän toimeentulon. Viehätys siinä oli, ja se ei koske pelkästään rautalankaa, vaan kaikkea nuorisomusiikkia sen jälkeen, et omanikäiset soittavat sinulle. Sinun ei ole tarvinnut käydä Sibelius-Akatemiaa, jolloin pystyt itsekin osallstumaan siihen musiikintekoon.
| 
)
)
)
)