FÖRIBEAT 10 (10.5.2006):
FOLK

Turun messujen kylkeen elokuussa -66, oli kehitetty folk-kellari, nuorten musiikkiklubi. Kellari oli tyttölyseo Tipulan ensimmäisessä kerroksessa Samppalinnan mäellä.

Folk-kellari oli messujen suosituin paikka. Sai olla tyytyväinen, jos pääsi edes kellarin ovelle asti norkoilemaan.

Tilapäinen klubi lyötiin kasaan parissa päivässä. Kellarin isäntänä toimi Jorma Piha ja emäntänä Marja Liinamaa.

Jorma Piha:

”Silloin piti löytää joku uus aihe ja folk oli just kovasti tuloillaan silloin ja sitten päädyttiin tällaseen folk-kellarijärjestelyyn. Se oli aika mukava se tila, hämärä ja kodikkaan tuntuinen. Siitä tuli kauhean suosittu.”

Seinät ja katto oli verhottu tummanvihreällä säkkikankaalla. Katosta roikkui suuria kärrynpyöriä ja seinillä oli idolien kuvia ja levykansia. Istuimet olivat puisten olutkorien kannattelemat höylätyt lankut. Siellä sai olla rauhassa, kuunnella ja nauttia.

Turun Sanomat kirjoitti:

”Käsi poskella ja kaihoisa kipinä katseessa istuvat tytöt ja pojat lattianrajassa olevilla penkeillä, olutkoreilla, toistensa sylissä... Loput seisovat tiiviissä rykelmässä aivan folk-laulajien nenän alla. Eikä paljasta lattiaa näy kuin tauoilla”
raportoi Turun Sanomat (TS 9.8.66)

Musiikkia esitettiin joka päivä yhdestä iltakahdeksaan.

Kellarin nimestä huolimatta paikan ahkerin esiintyjä oli beatyhtye Madmen, joka päivälle oli peräti neljä esitystä. Muu ohjelmisto olikin sitten puhdasta turkulaista folkkia: Matti ja Teppo, Folkston trio, Veepee ”Pekis” Lehto, Hulivilipoikien Reino Tiainen, Wäkä, Masa & George, Anna-Maija Aarras ja Jouni Karakorpi sekä jo 60-luvun alun rock-show-touhuissa pyörinyt Boogie-Mauritz Åkerman, joka oli jättänyt taitelijanimestään boogien pois ja ottanut tittelikseen Turun Donovanin, toisinaan myös Suomen Donovanin.. Messujen viimeisenä päivänä folk-kellarissa esiintyivät kovat helsinkiläiset folkkarit Guldgurkorna ja Sinkat.

Elettiin turkulaisen folkin kulta-aikaa. Tiivis jakso kesti vuoden 1965 loppupuolelta vuoden 1967 alkuun. Ennen sitä oli kuitenkin jo tapahtunut kaikenlaista.

Folk-kellarin kuuluisin kävijä ei ollut kovin pitkätukkainen eikä varsinaisesti teinikään.

Jorma Piha:

”Presidentti Kekkonen tutustui messuihin ja tuli tutustumaan myös folk-kellariin. Kekkonen sanoi, että ”pitääkö nuorisolla olla aina näin pimeä paikka” ja tää lausahdus oli sitten monessa sanomalehtiuutisessa.”

FOLKIN TULO SUOMEEN

Otti aikansa ennen kuin folk sytytti Suomessa. Jo 50-60-lukujen vaihteessa listoille kipusi satunnaisesti lauluja, joita hyvinkin voi jo kutsua folkiksi, vaikka Kingston Trion ’Tom Dooley’. Silloin tosin puhuttiin enemmänkin hootenannystä.

Koululaisten kansainvälinen vaihto-oppilastoiminta vilkastui 60-luvulla ja ensi käden tietoja folkista, saatiinkin USA:ssa opiskelleilta kavereilta.

Iskelmä-lehtikin kirjoitti jo vuoden1962 lopulla (11/62) “laulavista beatnikiteistä Peter, Paul and Marystä”, joiden ”nuhruiset villapaidat, kuluneet farmarihousut, tuuhea parta ja pitkä poninhäntätukka” muokkasivat jo valmiiksi tyypillisen 60-lukulaisen folkhahmon.

Vuotta myöhemmin samainen lehti (Iskelmä 10/1963) kummasteli ”Mitä tämä mystinen hootenanny oikein on” ja selitti lukijoilleen näin:

”Loppujen lopuksi kyseessä ei ole sen ihmeellisempää kuin vanhojen tuttujen sävelmien, useimmiten kansanlaulujen esittäminen yhteisissä illanvietoissa, mutta varsinainen hootenanny-villitys alkoi USAssa vasta viime kesänä. Kansanlauluyhtyeet – The Kingston Trio, The Highwaymen ja Peter, Paul & Mary – ovat kilpailleet suosiosta rock- ja twist-solistien kanssa tasavertaisesti jo parisen vuotta. Hootenanny on temmannut myös kuulijat mukaansa: yleisö yhtyy innolla kertosäkeeseen.”

Apu-lehti valistaa lisää (Apu 15/1965): Hootenanny ei ole tuottavaa kaupallista musiikkia. Se on eräänlaista tee-se-itse –musiikkia, kertoo Antti Einiö levy-yhtiön näkökulmasta.

Beat-Andy Einiöstä kehkeytyikin oikea folkin vainolainen, sillä vähän myöhemmin hän tilittää vielä järeämmin.

”Luullaan, että tosi folklaulajan tunnusmerkkeihin kuuluvat ehdottomasti surkean näköiset ryysyt, likaisuus ja taito laulaa enemmän tai vähemmän nenäänsä. Menestys on taattu, kun vedetään likainen tuulitakki niskaan, hatunreuhka päähän, paljastetaan likaiset varpaat, rämpytetään kitaraa ja yleensä haistaan pahalle jo kymmenen metrin päähän.”
(Iskelmä 10/1965)

Sointieroista huolimatta kotoisessa folk-innostuksessa oli tiettyä yhtäläsyyttä rautalanka-buumiin: taas pääsi vähällä kokemuksella tekemään omanoloista musiikkia vanhoista tarpeista.

Vinkkejä haettiin, mistä keksittiin. Varhaisvaiheessaan ollut Folkston-trio turvautui konkari Pentti Viherluotoon, kuten monet muutkin tuon ajajn nuoret kitarataiteilijat. Juha Hallenberg muistaa, että soittajat eivät olleet vielä ihan neuvojen tasolla.

”Viherluoto sanoi, että terssi soisi hyvin ja me ihmeteltiin, et mikä helvetti sekin oikein on.”

TV2:n Nuorten tanssihetki järjesti keväällä 1965 Hootenanny-kilpailun (”tiistaina 2.3.1965 alkaa Nuorten tanssihetkessä hootenanny-laulukilpailu”), johon ilmoittautui kolmisenkymmentä yhtyettä. Me Kolme-niminen trio voitti kisan ”voimakasotteisella tulkinnallaan” laulusta The Ox Driver´s Song. Yksi Me Kolmesta oli Turussa nykyisin vaikuttava professori Jorma Tommola. Loppuvuodesta -65 Turussakin viimeistään innostuttiin folk-aatteesta.

Hulivilipoikien Reino Tiainen oli kuulllut Kingston Trioa radiosta jo 50-luvun lopulla, innostunut sitten Peter, Paul and Marystä ja heidän kauttaan Dylanista.

”Kyllähän meidän esikuva oli Kinston Trio, et me pyrittiin jopa löytämään esiintymisasut, jotka muistuttaa Kingston Trion asuja. Kingston Trio esiintyi tällaissa raitapaidoissa. Meidän ohjelmistokin oli Kingston, mutta otettiinhan me siihen sitten Dylania ja muitakin.”

FOLK-VILJAMI

Turun Sanomat kirjoitti maaliskuussa -66: ”Folk tuli kaupunkiin”.

”Samanaikaisesti kun maan parhaimpiin kuuluvat nuoret fokloristit kannettiin riemusaatossa kitaroineen ja protesteineen Turun konserttisalin lavalle, hiipivät sähkökitarapojat vahvistimineen vähin äänin pihamaalle. Näin kävi – kuvaannollisesti – keskiviikkoiltana Turun Teiniyhdistyksen järjestämässä kansankonsertissa, johon folk-musiikki veti kuulijoita ennätysmäärän. Liput loppuivat päivää ennen konserttia. Keskiviikoisessa konsertissa pitivät suurinta ääntä järjestysmiehet, jotka vaihtoivat mielipiteitä tavallisella keskusteluäänellä. Nuori yleisö istui hipihiljaa salissa... Folk antaa ”yksinäislle susille” suuren arvon. Yksinäisin ja vihaisin susi oli keskiviikkona turkulainen Folk-Wiljami, jonka protestilaulujen aiheet saavat kokonaisen susilauman punastumaan, eikä aivan syyttä.”

Kun Juha Hallenberg Timo Hollmén alkoivat suunnistella Folkston trion perustamista, heidän silmiinsä sattui ilmoitus Turun Tienoo –lehdessä syksyllä -65.

Juha Hallenberg:

”Etsitään kahta hootenanny-kitaristia. Mä sanoin Timolle, et toihan on kova juttu, et vastataas tohon. Se oli joku kaveri tuolta Kärsämäen takaa, Keijo Santala. Kaveri, joka oli tehnyt suunnattoman määrän tekstejä ja kappaleita, et se oli aivan uskomaton kyky. Me tavattiin hänen kämpillään ja hän opetti meille niitä lauluja. Hän ei ollut kuitenkaan kovin sosiaalinen olemaan bändissä. Hän tykkäs tehdä itekseen ja myöhemmin sit esiintyi Folk-Viljamina.”

Folk-Viljami oli oman tiensä kulkija ja originelli henkilö. Häntä voi pitää Turun ainoana folk-ammattilaisena, lähinnä siksi, ettei hänellä sattunut olemaan muutakaan työtä. Lähes kaikki muut folkkarit olivat opiskelijoita.

Folk-kuvioissa vaikuttanut V-P Lehto muistaa Viljamin.

”Hän oli näöltään lievästi nukkavieru ja hänestä kerrottiin, että hänellä on ollut kaikenlaisii kokemuksii. Mulle on jäänyt mieleen, että hän oli jotenkin mukava ihminen. Mut sit, jos mennään siihen esiintymiseen, ni se oli kyl aika kansanomaista, et hän otti kyl aikamoisia vapauksia sanoituksissa ja kitaransoitossa ja tämmösissä, mut ei se tuntunut ketään haittaavan. Jos joku oli folkkia, niin mun mielestä nimenomaan se oli folkkia.”

Folk-Viljamin ura ei koskaan lähtenyt sellaiseen lentoon kuin hänen omaperäiset lahjansa olisivat suotuisissa olosuhteissa vieneet.

Lehdissä puhuttiin jopa että Toivo Kärki olisi palkannut Viljamin tekemään lauluja Irwin Goodmanille, mutta hanke kuivui todennäköisesti kasaan, sillä Teosto, äänilevyarkisto tai Suomalaisen musiikin tietokanta eivät tunne Keijo Santalaa tai hänen taiteilijanimeään Folk-Viljamia ollenkaan.

Ankea elämä ja jollain lailla lainsuojattoman asenne eivät paljon eväitä matkan varrelle antaneet. Näistä alkuaineista kuitenkin syntyi muutama hiomaton lauluhelmi, joista ei ole jäljellä juuri muuta kuin muistikuvia, ihmisten katkelmallisia muistikuvia, pari pienen pientä lehtijuttua ja haalistuneelle paperille puhtaaksikirjoitetut muutaman laulun tekstit, yhteen jopa haparoivasti kirjoitettu nuottikuvasto.

Keijo Santala poistui vähin äänin kuvasta folkaallon laannuttua eikä hänestä sen koommin kuultu. Viimeinen todistettu havainto Viljamista on kun hän joskus 80-luvun loppupuolella soitti Folkston trion Juha Hallenbergille.

”Meni vuosia ja vuosia ja sitten hän mulle 80-luvulla, et mitä kuuluu. Hän kertoi, että hän oli ollu linnassakin välillä. He jotain laukkuja käänsivät asemalla kaverinsa kanssa. Siitä meni muutamia vuosia, niin tulee jostain Konnunsuolta radio-ohjelma...”

Viljamin laulu ’Kuka murhasi Kyllikki Saaren’ on kuin onkin jäänyt elämään vankilassa. Konnunsuon vankien kokoamassa radio-ohjelmassa ’Kiven sisässä’ laulu kuultiin alun perin vuonna -70. Esittäjä ei ole Viljami, vaan Jukka Raitanen.

FOLK-KERHO

Vuoden 1965 lopulla Turkuun oli perustettu Turun folk-kerho, jonka ydinryhmä toimi Turun yliopiston Varsinais-suomalaisen osakunnan liepeillä. Kerhon järjestämät tilaisuudet olivat kaikille avoimia. Klubi tarjosi vapaan areenan kaikille halukkaille folk-esiintyjille.

Esikuvana saattoi hyvinkin olla helsinkiläisen Hootenanny Trion Jussi Joutsenniemen Englannista vuonna 1964 tuoma idea. Joutsenniemi alkoi järjestää Helsingin kansainvälisellä ylioppilasklubilla folk-iltoja sovittuaan ensin asiasta klubin tuolloisen toiminnanjohtajan, Martti Ahtisaaren kanssa.

Turun Folk-kerho ehti pitää kymmenkunta tilaisuutta vuoden verran kestäneen olemassaolonsa aikana. Kerhon mittavin voimannäyte oli toukokuun loppupuolella -66 järjestetty folk-ilta, joka antoi mainion läpileikkauksen turkulaisesta folk-aallosta.

Osakunnan täyden kerhohuoneiston yleisö sai ihmeteltäväkseen Matin ja Tepon, Hulivilipoikien, Folkston trion, Pepen ja Timpan, Markus Lehtisen ja folk-uraansa aloittaneen V-P Lehdon esityksiä. Illan todellisen yllätyksen tarjosi uransa ihan alkutaipaleella ollut Heli Keinonen. Folk-kerhon keikka taisi olla ihan Helin ensimmäisiä julkisia esiintymisiä.

HELI KEINONEN

Heli Keinonen tuli Joensuusta opiskelemaan englantia ja ranskaa Turun yliopistossa ja taidehistoriaa Åbo Akademissa.

Turun folk-kerhon sensaatiomaisen menestyksen jälkeen Heli esiintyi samana keväänä-66 Sandvikin folk-festivaaleilla. Iskelmä-lehti kirjoitti:

”Itäkarjalaiset laulelmat Heli esittäminä tuovat silmiemme eteen Karjalan laulumaat…Helin äänessä on sointia, tunnelmaa, kirkkautta, alakuloisuutta. Mistä lie saanut kimmokkeen tulla Sandvikin folk-festivaaleille.”

Heli Keinonen muistelee, että hän ei keksinyt tyrkyttää itseään mihinkään, sen sijaan turkulainen Timo Lehtonen kavereineen järjesti esiintymisiä – ja koelaulutilaisuuden.

”Mulle oli Fazerille järjestetty se tilaisuus. Toivo Kärki sani, että kivoja laulujahan nää on, karjalaiset laulut, ja nätistihän sä laulat, sitten se näytti jonkin pitkän listan ja sanoi, että kato, folk ei myy, et ei hän voi ottaa mua. Mie soitin sieltä sitten Timolle ja sanoin, et ei se huolinu minuu se Toivo Kärki. Timo sanoi, että Folk-Viljamilla on seuraavana päivänä koelaulutilaisuus Scandialla eikä sillä ole rahaa matkustaa sinne, et mene sie sinne. Menin seuraavana aamuna sinne Scandialle ja selitin, että tulin Viljamin tilalle, kun sillä ei ollut rahaa matkustaa. Jaakko Salo sanoi, et kun menet takaisin sinne Turkuun, niin sano, et kyllä he maksaa matkat.”

Scandialla laulun mahdollisuuksiin uskottiin enemmän.

”Siellä oli Jaakko Salo ja Esko Linnavalli ja kun kuuli tän Tshiganaiset, niin ne meni cembalon ääreen ja alkoi soittaa nelikätisesti säestystä. Ne sanoi, että otetaan tää sisälle... Näin minä sen muistan, että otettiin näin improvisoiden, ne soitti nelikätisesti säestystä ja mie lauloin ja soitin kitaraa ja myöhemmin siihen lisättiin basso.”

Itä-karjalaiset laulut olivat Helille tuttuja jo kouluajoilta Joensuusta.

”Sillon, kun me esiinyttiin näiden tyttöjen kanssa, niin me oltiin kerran Karjala-talossa aliupseerikoulun kurssijuhlassa. Siellä sitten yksi näistä kurssilaista ihastu Hanskin Irjaan, yhteen meistä, ja laulo sille tän Thsiganaiset. Mulle jäi se melodia mieleen ja sitten tapasin Turussa Esko Länsimiehen, joka opiskeli lääketiedettä ja se tiesi nää sanat. Rusgie neitsyt –kappaleen sain serkkutytöltä.”

Syksyllä -66 Isklemä-lehti kirjoitti Helin keikasta Helsingin yliopiston juhlasalissa:

”Ennen konsertin alkua seisoi pieni olento keltaisessa villatakissa, suuri kitara kainalossa juhlasalin sivustalla ja poti esiintymiskuumetta. ”Tää on hirveetä. Mie kyllä lopetan tähän!” Mutta yleisö oli aivan eri mieltä. Heli sai illan suurimmat aplodit laulettuaan yksinkertaisella, koruttomalla tavallaan molemmat itäkarjalaiset laulunsa ja yhden ranskalaisen.”

Päivis-lehti kirjoitti:
”Upouutta: Itäkarjalaiset kansanlaulut”

”Yleisö sai suoranaisen shokin, mutta miellyttävän. Tapahtuma-aika oli viime rukouslauantai-ilta, tapahtumapaikka Helsingin yliopiston arvokas juhlasali ja melkein yhtä arvokas folkkonsertti. Shokin aiheuttaja oli tuntematon nuori nainen Heli Keinonen. Hänen välineinään olivat kitara ja kirkas, kaunis lauluääni. Muuta ei tarvittu, yleisö oli myyty...”

”Jo viime keväänä aiheutti hän Turun Folk-kerhon konsertissa samanlaisen yllätyksen kuin nyt Helsingissä.. Samoin hän silloin joutui yleisön vaatimuksesta uudelleen lavalle."

”Äänilevysyksymme merkittäväksi tapaukseksi voi hyvällä syyllä kutsua Heli Keinosen debyyttiä”,
kerrottiin Turun Sanomien levykatsauksessa.

Jos nuoret folk-intoilijat olivat tarttuneet asiaan ilman vuosien opiskelua, niin tenoribanjolla aloittanut Heli Keinonen teki varmaan maailmanennätyksen kitaran soiton opettelussa.

”Me Naiset –lehdessä oli tämä juttu ’Opi soittamaan kitaraa tunnissa’ ja mie hain Turun ylioppilastalo C:n alakerrasta Karvisen Onskalta sähkökitaran ja sanoin, että katotaanpa, oppiiko ihminen soittamaan tunnissa kitaraa ja otettiin kellosta aikaa. Ja mie todella opin C- ja Am-soinnut. Sitten kun mie olin nää oppinut, niin eihän siinä montaa muuta sointua enää tarvittukaan.”

LOS RUOHONEN

Folk oli vuonna 1966 niin suosittua, että vapunpäivän perinteisieen Ponnahdus pinnalle-kilpailuun perustettiin erityinen folk-sarja.

Kilpailut pidettiin Maalaistentalossa sijainneessa ravintola Itämeressä ja sen voittivat oppikoululaiset ja Turun musiikkiopistoa käyneet nuorukaiset Matti ja Teppo Ruohonen. He tekivät tuomaristoon vaikutuksen nimenomaan laulunsa puhtaudella. Heidän esityksensä Kingston Trion El Matador-kappaleesta todettiin ”huomattavan korkeatasoiseksi”. Säestyksenä oli Matin soittama kitara.

Lippalakin, ylisuuren villapaidan tai maripaidan ja farkkujen sijaan veljekset olivat muista poikkeavasti pukeutuneet vaaleisiin suoriin prässihousuihin, aivan tummaan irtotakkiin, valkoiseen paitaan ja kravattiin.

Folkkia harrastettiin myös Turun ympäristössä. Salossa pisimmälle pääsi Pekka Arevan ja Eero Kosken muodostama duo Eero ja Pekka, joka pääsi esiintymään mm. Helsinkiin folk-klubille. Duo lähetti myös Finnlevylle Pekka Arevan sävelmiä sisältäneen demonauhan. Levy-yhtiön niukka palaute oli aika paljastava: laulut eivät vielä olleet ihan valmiita.

RISUPARRAT

Folk alettiin aika ajoin liittää johonkin määrittelemättömään yleisvasemmistolaisuuten, kaiketi protestilaulujen – tai ulkoasujen - kautta.

Folklaulajista jotkut siirtyivätkin poliittiseen laululiikkeeseen myöhemmin 60-luvun lopulla ja 70-luvulla.

Esimerkiksi turkulaisen folkduon Anna-Maijan ja Jounin jälkimmäinen puolisko Jouni Karakorpi oli tekemässä tasan kymmenen vuotta folkajan jälkeen älppäriä Love Recordsille Työ-Ryhmä-nimisessä, väriä tunnustaneessa turkulaisessa kokoonpanossa.

Vastaiskujakin tuli: Turun Sanomien yleisönosastossa oli pieni kirjoitus Prostestilaulut. Mitä ovat nämä protestilaulut?

”Ilmeisesti taas jokin uusi hömpötys niiden tahoilta, joilla on tarvetta olla esillä ja parantaa maailmaa. Kuulluissa protestilauluissa näyttää kuitenkin maailmanparantamisen kohdalla olevan varsin yksipuolinen näkemys. Moite kohdistuu poikkeuksetta länteen. Tästä uudesta joikumishömpötyksestä tulee mieleen, että milloinkahan saadaan aikaan protestilauluja nykyisiä protestilaulajia vastaan.”

Näin kirjoitti nimimerkki Lännen haukkumiseen kyllästynyt.

Turun Sanomat otsikoi huhtikuun 27. päivänä 1966:
”Pro-amerikkalaisesta protesti-illasta säyseä keskustelutuokio”

”Parisataa opiskelijaa oli eilisiltana saapunut Åbo Akademin ylioppilaskunnan juhlasaliin, jossa pidettiin voimakkaasti pro-amerikkalaishenkinen keskustelutilaisuus ja protesti-ilta. (...) Fil.yo. Christer Hummelstedt lausui aluksi läsnäolijat tervetulleiksi. Opiskelija Kimmo Stjärnstedt esitti sitten pelin avauksen kitaralla ja prostestilaululla. Hän lauloi kuuluisan ”Vihreitten baskerien balladin”. Varsinaisen alustuksen piti attashea Glenn D. Gordon Amerikan suurlähetystön poliittiselta osastolta.”

Kimmo Stjärnstedt muistelee:

”Siitä on tosiaan 40 vuotta, kun lauloin Kårenilla kersantti Barry Sadlerin ’Ballad of the Green Berets”. Laulu oli ollu viis viikkoa ykkösenä USAssa ja itse oli ollu joku vuos aikasemmin vaihto-oppilaana Amerikas, että hyvin simmoset pro-amerikkalaiset tunnelma tietysti oli.”

”Kårenin juhlasalissa oli toisella puolella pro-Amerikka-ihmiset ja toisella puolella nämä vasemmistolaiset. Siellä piti sanoa nimensä, kun kysyi jonkun kysymyksen. Mulla oli vieressäni vaihto-opiskelijana oleva Imre Lipping, joka oli pakolaiseestiläinen ja USA:n armeijan luutnantti. Muistan vieläkin, mikä armoton melu syntyi siellä toisella puolella, kun hän nousi ylös ja sanoi: ’Imre Lipping, lieutenant, United States Army. Is our government ready to start bombing Hanoi?’."

Vuoden 1966 maalisvaaleissa Suomen eduskuntaan tuli vasemmistoenemmistö ja se osaltaan vaikutti niin sanottuun yleiseen ilmapiiriin siten, että antiamerikkalaisuudesta ja oikeistolaisuuden pilkkaamisesta tuli melkeinpä muotiasia suurelle joukolle nuorisoa.

Kotikutoinen villapaitaprotestifolk ei välttämättä viehättänyt rankemman soiton ja sanomisenkaan ystävälle. Jarkko Laine oli pitänyt Pete Seegeristä ja Peter, Paul and Marystä, mutta...

”Mä oon tapellut Hectorin kanssa nimenomaan näinä vuosina, koska mä en pitäny yhtään. Mä sanosin, et sä olet typerä pelle, joka vaan matkit muita. Mun mielestä tää suomalainen folk oli jotenkin niin älyttömän falskia.”

Kesä 66 oli folk-kesä. Suurin innostus hiipui yhtä nopeasti kuin se oli syntynytkin.