FÖRIBEAT 2 (15.3.2006):
LÄTTÄHATUT JA VILLAMYSSYMISSIT
Lättähatut, villamyssymissit, nahkatakit…Sotien jälkeen nuoruus alkoi vähän venähtää: aikuiseksi ei ruvettu ihan heti Jori Malmsténin lastenlaulun päätteeksi.
Tämä sakki halusi erottua myös ulkoisesti. Tyyli tehtiin, miten taidettiin ja pian kauppiaatkin keksivät uuden asiakaskunnan.
Kekseliäisyys oli kovassa kurssissa, kun rajallisilla resursseilla ruvettiin rehvastelemaan.
LÄTTÄHATTUJEN TAUSTAA
 Lättähatut ilmestyivät turkulaiseen katukuvaan vähän ennen 50-luvun puoliväliä. Lättähattutyyli ei syntynyt tyhjästä, lätäreitä olivat edeltäneet pjatit. Pjatit olivat sodan jälkeen nuoruusiässä ollut porukka, joka harrasti vahvarytmistä swingmusiikkia. Usein heitä kutsuttiinkin swingpjateiksi.
Pjatti on skandinaavinen sana ja se tarkoittaa narria, pilkkanimi siis, niin kuin monet muutkin nuorisotyylien nimitykset. Jossakin vaiheessa pjatteja sitten ruvettiin nimittämään helpommalla ja kuvaavammalla sanalla lättähattu, sillä pjatit käyttivät tärkeimpänä tunnusmerkkinään litistettyä huopahattua, lättää.
HATTU
 >Aitoa lättähattua ei saanut valmiina kaupasta, vaan lättä tehtiin tavallisesta huopahatusta joko kaupassa – jos kauppias arvokkaan hatun suostui muokkaamaan - tai kotona, höyryttämällä se kattilan päällä ja sitten litistämällä ja muotoilemalla se ideaalimittaansa, tulitikkuaskin pitkän sivun korkuiseksi, täysin pyöreäksi ja suoralieriseksi.
Vanhempien painostuksesta aloitteleva lätäri joutui usein tyytymään vähän korkeampaan malliin, silti selvästi matalampaan kuin kaupan hatut.
Merkilläkin oli väliä: Roston ja Harrison olivat yleisimpiä mutta myös Stetsoneita rutistettiin lätiksi. Lättää pidettiin eteen otsalle kallistettuna niin, että takaraivo jäi mahdollisimman paljaaksi.
Tapani Maskula muistaa, että aloittelevilla lätäreillä ja vaatealan ihmisillä saattoi olla vähän eri käsitys hatun käsittelystä.
”Turussahan kaikki lättähatutu ostettiin Martti Kaumin hattuliikkeestä ja Kaumi piti aina tämmösen puhuttelun, kun se sen hatun myi, et ’nykyyn hattu käytetään hyvin väärään kayttötarkoitukseen…tietysti hatun voi lyödä mihin tahansa muotoon, jos on vappupilailusta kyse, mutta herrasmies käyttää hattua aina näin…’ ja sitten hän näytti hyvin konkreettisesti, kuin hattuu pidetään ja kuinka hattua nostetaan rouvashenkilölle, kun nainen tulee vastaan. Hän opetti tarkkaan tämmöset hatun käyttöohjeet. Tämmöstä asiakasneuvontaa ja palvelua tuskin on missään kun siihenaikaan Kaumin liikkeessä.”
”Hän sano, että hattu on niin arvokas vaatekappale, et sillä ei pidä pilailla. Et ne tehtiin sit vaan kotona. Kahvipannu pistettiin hellalle ja sit kun pannun nokasta tuli höyryy, niin sitä höyryyy käytettiin ja muokattiin se hattua, mimmoseksi sitten muokattiinkaan.”
PUKEUTUMISTYYLI
Pelkkä lätän omistaminen ei vielä riittänyt. Tarvittiin muutakin tyylitaituruutta.
Turussakin 60-luvun lopulla ja 70-luvulla vaikuttanut näytelmäkirjailija Kai Kyösti Kaukovalta on osuvasti kuvaillut lättähattuja näin:
”Lätärin tärkein tuntomerkki on ulkoasu eli yhdistelmä rotantappokengät, porkkanahousut ja tule luokseni –kampaus. Se saadaan parhaiten aikaan kun edestä pitkäksi jätetyt hiukset kammataan rasvalla – Brylcreemillä, Vitapointella tai Suavella – eteenpäin minkä jälkeen sivuhiukset vedetään tiukasti ohimoita myöten taaksepäin. Tämän jälkeen rakennetaan vooki. Edessä roikkuvat hiukset ikäänkuin pyörretään ontoksi putkeksi, jonka takapää ulottuu päälaelle saakka. Vookia pidetään sitä ansiokkaampana mitä pidemmälle eteenpäin se sojottaa. Rasvan sijasta hiusten muotoiluun ja kovettamiseen saatettiin käyttää myös sokerivettä. Pitkät kauluksen reunaan asti ulottuvat niskahiukset kammataan kärki alaspäin olevan kolmion muotoon, sivuilta kohti takaraivon keskikohtaaja niin, että takatukkaan muodostuu eräänlainen jakaus. Näin syntyi ns. kanan tai ankan perse. Kun pakkanen laskee alle -20 asteen kaikkein tylyimmät lätärit luopuvat lätästään ja kulkevat avopäin. Tällöin varsinkin sokerivedellä muotoiltu tukka jääty kivikovaksi kimpaleeksi ja tällä kaikella lätäri viestittää aremmilleen, että luonnonvoimatkaan eivät voi häntä hätkäyttää.”
Jalkineina miespuolisilla lätäreillä on paksupohjaiset kumipohjakengät tai korkeakorkoiset mokkakengät. Tyylillistä huippua olivat teräväkärkiset spittarit, englantilaisen suippokeulaisen hävittäjän Spitfiren mukaan nimetyt, tai sitten pyöreäkärkisemmät, häränverenpunaiset tai mustat pläägät, Messerschmittit. Kengän korko oli usein raudoitettu. Paitsi, että korkoraudat hidastivat koron kulumista ne myös napsusivat kivasti kadulla kulkiessa.
Housuina käytettiin yleisimmin mustia teryleenihousuja. Takapuolesta ne ovat sangen väljät ja kapenivat voimakkaasti alaspäin. Housunpunttien piti valua kenkien päälle tai vaihtoehtoisesti ne olivat niin lyhyet, että kenkien ja lahkeen väliin jäävästä osasta valkoiset nilkkasukat näkyivät.
Kaupan housut eivät taaskaan sellaisenaan kelvanneet. Kovanaaman piti turvautua myötämielisen äidin tai tyttöystävän apuun. Lahkeet piti välittömästi kaventaa 15-17 senttimetrin levyisiksi.
Ipan, yhden Turun tiukimman lätärin, lahkeen leveys oli kuulemma kunnioitettavat 13 senttiä!
Päällystakki oli polven yläpuolelle ulottuva, väriltään harmaa tai musta. Selkäpuolella oli halkio ja tamppi. Kauluksessa sai mieluusti olla karvaa. Suuret olkatoppaukset korostavat hartioiden leveyttä.
Tyylipuhtaan lättähatun pikkutakki oli pari numeroa liian suuri eikä siitä oikein tiennyt oliko se lyhyt ulsteri vai pitkä pikkutakki. Väriltään se oli yleensä tummansininen tai musta ja olkapäistä vahvasti topattu. Huippumuotia oli vakosametista tehty.
Pikkutakin alla oli valkoinen nailonpaita, jonka kaulukset oli tärkätty. Jos halusi pitää solmiota, niin kuin useimmat halusivat, niin se oli musta tai hyvin värikäs ja malliltaan kapea. Varsinkin pjatit suosivat myös leveämpää ja kirjavampaa, havaijilaistyyppistä kravattia. Täysin hyväksytty vaihtoehto oli myös pitää kauluksen ylintä nappia auki.
Lättähattujen tyylittely aikuisten asusteilla oli aika luovaa. Timo Toivonen muistelee silloista etikettiä.
 ”Kyllähän semmoset nuoret, jotka kävi työssä, saattoi hankkia tämmösen täydellisen kuosin, mutta täytyy ymmärtää, että vaatteiden hinnat suhteessa palkkatasoon ja taskurahoihin oli hyvin kalliita. Muistan vaan, kun joltain varastettiin jossain baarissa ulsa, niin se kaveri uskaltanut mennä viikkoon kotiin, ku se ajatteli, et ukko pieksää remmin kanssa, et kun muutenkin on rahanmenoa ja toinen menee hukkaamaan ulsan.
Toki oli niin, että jos halus olla viimeisimmän muodin mukaan, niin varsinkin tytöt teki vaatteet itse. Esimerkiksi Ajan sävel -lehti, siellä oli kaavoja. Kun itse teki, niin sillä tavalla pysy muodissa mukana.”
VILLAMYSSYMISSIEN TYYLI
Sans Egal -mainoslevy
 Kosmetiikkaa ruvettiin markkinoimaan nuorille naisille muutenkin: poskille Pond’sin Angel Face –puuteria, deodorantiksi Mum-rollette, Odo-ro-no tai Nature Stick.
Sitten vain baanalle kuuntelemaan vanhempien ihmisten pilkkahuutoja kävelevästä maalipurkista.
Naispuolisia lätäreitä kutsuttiin villamyssymisseiksi. Lättähatun sijasta päähineenä oli nimittäin itse neulottu myssy tai sitten käytettiin huiveja. Ohutta sifonkihuivia pidettiin kaulassa. Se oli fritsuliina.
Kesäisin tytöillä oli jalassa oli sandaalit, nirunarukengät ja muulloin nilkkaremmikengät, ballerinatossut tai korkeakorkoiset piikkarit. Arkikenkinä useimmiten tavalliset läskipohjakengät tai rospuuttoaikana harmaasta kumista tehdyt elefanttitossut. Kesälauantaisin tytöt pukeutuivat farkkuihin, silloin kun niitä oli jo saatavilla tai leveisiin kellohameisiin, joita pitivät ryhdissä tärkätyt, monikerroksiset alushameet. Muodikas Patella-vyö kuului kokonaisuuteen. Suosiossa olivat myös BB-ruutuiset mekot ja poolokauluspuserot. Tavallisin housuasu oli pillit, mahdollisimman kapealahkeiset ja piukat housut. Talvisin käytettiin usein aivan tavallisia kotoisia hiihtohousuja. Yleisin asu oli kuitenkin suora, harmaa ja kapea hame ja tiukka villa- tai angorajumpperi tai valkoinen paitapusero ja värillinen fritsuliina. Alla Peter Panit. Suosittu ja viimeistä huutoa oli punainen vakosamettileninki, jonka hameosassa oli pieni sivuhalkio. Tansseihin pukeuduttiin näyttävästi: reippaasti halkioitu hame, isokokoiset korvarenkaat ja piikkikorkoiset kengät.
Tukka oli useimmiten lyhyeksi leikattu, mutta poninhäntäkin oli varsin sovelias ratkaisu.
HENGAUS
Lätäreillä oli halu herättää huomiota ja mielellään vähän pelonsekaista pahennustakin. Lätäri kuului yleensä johonkin lätärisakkiin, jolla on johtaja ja oma paikkansa, missä ollaan passissa.
Lätärit kokoontuivat baarien ja kioskien edustoilla, paremman puutteessä kadunkulmissa.
Lätärisakki maleksii passipaikalla erityisellä kävelytyylillä: ryhti on kumara, selkä notkolla, pää työnnettynä eteenpäin ja takamus taaksepäin, kädet ovat taskussa niin, että ainoastaan peukalot näkyvät. Kulkuvauhti on erittäin hidas, askel pitkä ja notkahtava. Suussa roikkuu savuke ja alkoholia lätärit käyttivät enemmän kuin keskivertonuoret.
Oppikoululaislätäri Tapani Maskula muistelee, että nuoret eivät niinkään kahisseet keskikaupungilla, vaaranpaikat olivat enemmänkin kaupunginosissa.
”Mä muistan, kun mä näin semmosen tytön siel, että tolta voisi kysyä, pääseekö saattamaan, et siinä olisi voinu jonkun seurustelukin aloittaa. Ja kun mulla oli tyypilliset pjattivaatteet päällä, niin se tyttö sanos heti, että hän asuu rautatiesillan toisella puolella, et ei taida käydä, et täält lähtee heti kaksi kaveria meidän perään. Jos sä olet kiinnostunu, niin sovitaan treffit joksku toisek päiväks tänne keskikaupungille. Turussakin oli tämä rautatien oikea ja väärä puoli niin kuin jossain vanhoissa amerikkalaisissa melodraamoissa.”
HENGAUSMESTAT
Lättähatut kävivät myös tanssipaikoilla.Turussa lättähattujen suosikkipaikkoja olivat Vähäväkisten talo – Vänkä - palokunnantalo Brankku tai Järjestötalo eli Järkkäri ja kesäisin Sammonpuisto, Uittamo ja Peurakallio. Kruunusalissa kävi vähän vanhempaa porukkaa.
Ehkäpä kaikkein trendikkäin paikka oli ulkolava Sammonpuisto. Se oli Turun Weikkojen ylläpitämä lava, aluksi Hippoksen raviradalla ja myöhemmin jonkun matkan päässä mäen päällä.
Kesäsesongin aikana Sammonpuistossa oli tanssit joka päivä maanantaita lukuun ottamatta. Turkulainen saksofonistilegenda Gusse Rössi soitti yleensä keskiviikkoisin ja sunnuntaisin, lähinnä jazziin vivahtavaa tanssimusiikkia, mutta Rössin soitossa oli rockin ärhäkkyyttä.
Sammonpuiston porukka oli nuorta ja villiä, mutta järjestyshäiriöitä ei juurikaan ollut. Turussa silloin vaikuttaneen Esko Linnavallin ja helsinkiläisen Ronnie Kranckin orkesterit olivat erittäin suosittuja, mutta ehkä todelliset tähtihetket koettiin kuitenkin silloin kun Onni Gideonin orkesteri ja Annikki Tähti olivat lavalla. Gideonin kuuluisa hawaijikitara ujelsi kesäiltaan modernia rockin sukuista soundia.
Tuon ajan muita suosikkeja olivat tietysti myös ensimmäinen varsinainen kotimainen nuorisoidoli Lasse Liemola ja naissolisteista Annikki Tähden ohella Laila Kinnunen ja Brita Koivunen.
LÄTÄRIEN MUSA
Alkuperäiset lättähatut harrastivat jonkin verran etenkin pioneerirockia, mutta periaatteessa he alkoivat olla jo liian vanhoja siinä vaiheessa kun Elvistä ruvettiin soittamaan Suomessa. Niinpä heidänkin lempimusiikkiaan oli pjattien tapaan pikemminkin kiihkeätempoinen jazz kuin rock & roll. Gene Krupa, Lionel Hampton ja Earl Bostic olivat alkulätärien suuria idoleita.
Lättähattutyyli alkoi vähitellen hävitä tai ainakin muuttua 50-luvun puolivälin jälkeen. Lätäriyden syrjäytti vähitellen rock & rollista saadut vaikutteet ja etenkin valkokankaan nuorilta kapinallisilta saadut tyylilliset vinkit.
NAHKATAKIT JA FARKUT
Rock & rollin varhainen harrastaja pukeutui eri lailla kuin lätäri: musta nahkatakki ja farmarihousut oli perusasu – jos nyt farmareita onnistui jostain saamaan tai jos niihin oli varaa. Vaateteollisuus alkoi pikkuhiljaa heräillä nuorten tyylin erikoisuuksiin.
Ensimmäiset kotimaiset farkut valmisti 50-luvun puolivälissä Vaaksa Oy. Vähän lapselliselta ja epäfarkkumaiselta kuulostavat Väiski-merkkiset farkut oli kuitenkin menestys.
Varsinaisen jymytuotteen loi Mattisen teollisuus Oy, kun se alkoi vuonna1958 markkinoida farkkujaan aluksi James Dean- ja myöhemmin James-nimisinä. Tunnuslauseena oli ”Joka jannulla Jamekset”.
Vuosikymmenen taitteessa myyntikampanjaa tehostettiin show-tilaisuuksilla, joissa tunnetut iskelmä- ja rocklaulajat esiintyivät James-farkuissa tehtaan tunnusten alla. Nykyisestä poiketen 50-luvun lopun farkut olivat väriltään yleensä mustia, ruskeita tai vihreitä. Harvemmin sinisiä.
Timo Toivosen kokemuksen mukaan farkuilla sai alkuun huomiota, tosin vähän eri tavalla kuin oli toivottu.
”Se farkkujen väri ei ollut vielä vakiintunut, et mullakin oli sellaiset ruskeat. Sitten oli myös mustia farkkuja keltasilla tikkauksilla. Muistan sellaisen tilaisuuden, et oltiin kavereitten kanssa tulossa urkkapuistosta kesällä, olisiko ollut peräti se tapaus, kun kolme Olavia juoksi maailmanennätyksen. Sinne mentiin tietysti pinnaamalla sisälle, koska ne rahat, jotka oli kotoa saatu, ne säästettiin röökiin tai johonkin karkkiin. Mulla oli ne farkut ja joku humlainen mies nakkikioskilla tuli tönimään, ja mahtoiko lyödäkin ja sano, et ’saatana, ei sitä perkele nyt sentään vapaa-ajalla olla haalarihousut päällä.”
PÄRINÄPOJAT
 Mustat tai ruskeat nahkatakit olivat tulleet markkinoille jo ennen farkkuja. Moottoripyöräinnostuksen takia nahkatakkien tuotanto nelinkertaistui vuosina 1952-1956. Suhteellisen kallis nahkatakki ei sekään kelvannut semmoisenaan. Selässä piti olla niittejä, mitä enemmän sitä hienompi.
Päähineenä rock & roll-tyypeillä, nahkatakeilla, pärtsäreillä, oli musta pipo, melkein silmille vedetty ”surusukka”. Pipon oli oltava melko korkea, jotta sitä voitiin kääriä mahdollisimman paljon. Alkuperäisessä pipo pilattiin kaupallisesti, kun siihen lisättiin iso pyöreä tupsu. Se kylläkin poistettiin välittömästi kotona. ”Poikien pärinäpipona, joka pojan toivepipona” mainostettiin erikoismallia, josta ärsyttävä tupsu oli jo valmiiksi poistettu. Se maksoi 198 markkaa. Huopahattujen käyttöä ennen rippikouluikää katsottiin karsaasti, mutta kovikset eivät kirjoittamattomasta säännöstä juurikaan piitanneet.
Joissakin yhteyksissä on mainittu myös suikka sallittuna päähineenä, mutta puhdasoppiset tuomitsevat kylläkin suikan käytön ”lapsellisena”. Suikka oli yleensä tummansininen ja sen päältä kulki musta ohut lakeeriremmi. Suikan reunoille oli kiinnitettiin amerikkalaisten autojen ja etenkin moottoripyörien merkkipinssejä, joita oli 25 erilaista. Niitä sai purukumi- ja suklaapakkausten kylkiäisinä. Joskus pelkästään merkkien takia saatettiin ostaa kymmenenkin ällöttävän makuista pientä Hellas-suklaalevyä. Suosituimmat merkit olivat Norton ja JAP. Suikkaa pidettiin päässä voimakkaasti eteenpäin kallistettuna siten, että sen kärki on täsmälleen silmien keskivälin korkeudella. Takaraivon oli jäätävä, lätän ja pipon tapaan, paljaaksi.
Tämä oli 50-luvun puolivälin jälkeistä pärinäpoikamuotia ja se siirtyi melkein semmoisenaan 60-luvun pärtsärimuodiksi.
LÄTTÄHATTU ELÄÄ
Lättähattu-nimitys jäi elämään yleiskieleen vielä vuosiksi varsinaisen muoti-ilmiön ja sen ulkoisten tunnusmerkkien jo laannuttua. Nimettiinpä 50-luvulla VR:n kalustoon ilmaantunut uusi junatyyppi, sinipeltinen kiskoauto kansan keskuudessa lättähatuksi, varmaankin matalan mallinsa vuoksi. Vaikka VR jopa nimikilpailulla yritti lanseerata kiskoautolle kauniinpaa nimeä kuten ”Sinikko” tai ”Sininen kaunotar” niin ”lättähattu” jäi nimenä itsepintaisesti elämään aina siihen saakka kunnes viimeinenkin lättähattujuna poistui liikenteestä 1988.
| 
)
)
>Aitoa lättähattua ei saanut valmiina kaupasta, vaan lättä tehtiin tavallisesta huopahatusta joko kaupassa – jos kauppias arvokkaan hatun suostui muokkaamaan - tai kotona, höyryttämällä se kattilan päällä ja sitten litistämällä ja muotoilemalla se ideaalimittaansa, tulitikkuaskin pitkän sivun korkuiseksi, täysin pyöreäksi ja suoralieriseksi. )
)
)