FÖRIBEAT 12 (24.5.2006):
TOMMIE MANSFIELD & Co

Turun rock-elämän varhaisiin vaiheisiin kuuluu kiinteästi legenda lännenmiehestä. Lännenmies kävi läpi rockin vaihtuvat tyylilajit, mutta ei itse varsinaisesti muuttunut. Hän oli hurja ja hiljainen, välillä loistava, välillä ei.

Rock and roll, blues ja country and western olivat olivat miehen koti. Hänen oikea nimensä oli Tommie Mansfield.

Monet turkulaiset muistavat 50-luvun lopulta lähtien suikkapäisen hontelon nuorukaisen, joka ajeli Turun katuja pitkin Helkaman Hopeasauma-naistenpyörällä, jonka ohjaustanko oli käännetty alaspäin tehostamaan pyörän näköä ja vauhdin tuntua. Nuorukaisen selässä tai tarakalla kulki kyydissä kitara risaisessa kuljetuspussissaan.

Hänellä oli vähän kylähullun mainetta mutta yleisesti hänet tiedettiin kiltiksi, harmittomaksi, ujoksi ja totiseksi mieheksi. Harvat tiesivät, että hän myös osasi soittaa kuljettamaansa kitaraa ja vielä harvemmat olivat koskaan kuulleet hänen soittoaan.

Hän oli Tommie Mansfield, oikealta nimeltään Pekka Nurmi, syntynyt 4.4.1940. Hänestä on tullut turkulaisen rockin suuri legenda.

ROCK AND ROLL TULEE – ELECTRIC NURMI

Suomen ensimmäinen rock and roll –konsertti pidettiin Turun konserttisalissa vuoden -56 lokakuussa. Jazz-mies Erik Lindströmin all-star-kokoonpano tuuttasi rockin tapaista rytmiä turkulaisnuorten kuultavaksi.

Rock and roll Pekka Nurmen elämään samoihin aikoihin. Jussi Raittinen kertoo muistelmissaan Tommien rakentaneen jo vuoden -55 paikkeilla ensimmäisen sähköistetyn kitarantapaisen. Soittimen aihiona oli äidiltä 50-luvun alkupuolella joululahjaksi saatu mandoliini.

Alkuperäisen rockin sointiin Pekka pääsi levyjä kuuntelemalla. Levyt oli lähettänyt Amerikkaan muuttanut isosisko Hanna.

LAPSUUSVUODET

Lapsuuden ja nuoruuden maisemia oli kaksi. Ensimmäinen oli Puutarhakatu 19, jossa hän asui äitinsä kanssa. Naapuripihasta löytyi hengenheimolainen, Mauritz Åkerman.

”Oliskohan Tommie ollut jotain 11:n sillon... Meil oli aina tämmöset pienet jamit. Me sovittiin, et kun mä pääsen koulusta, ni Tommiehan oli innokas soittamaan, kun vaan joku säestää häntä. Hän oli soolokitaristi ja jonkun piti kompata hänt sitte.”

Toinen tukikohta oli Tikkumäessä, Kähärintie 17:ssä. Tätinsä Anna-Liisa Nuutisen luota löytyi muutaman neliön ullakkohuone. Tikkumäen pihapiirissä sijaitsi myös Tommien kuuluisaksi myöhemmin käynyt kitaraverstas, jota hän itse nimitti ranchikseen tai farmikseen.

Jussi Raittinen kertoo Folk & Country-lehteen kirjoittamassaan juttusarjassa ”Me and Tommie Mansfield” ystävästään näin:

”Tommie oli kertomansa mukaan sairastanut vaikean aivokalvontulehduksen joskus lapsuudessaan, ja sen seurauksena hän kärsi voimakkaasta päänsärystä koko loppuelämänsä. Niinpä hän joutui nauttimaan voimakkaita särkylääkkeitä jo sangen nuoresta lähtien. Nämä seikat lienevät olleet hänen erikoislaatuisuutensa alkusyy.”

NIMI: MANSFIELD

Tommie Mansfield-nimen Pekka Nurmi keksi itselleen 50-luvun loppupuolella. Jayne Mansfieldin tähditTämä elokuva Minkäpä tyttö sille voi esitettiin Suomessa vuonna -57. Mansfield oli oiva sukunimi ja Tommie oli muuten vaan sukunimeen hyvin sointuva etunimi.

Petteri Pelkki kertoo kirjasessaan ”Tommie Mansfield, balladi cowboy-kitaristista”:

”Muutettuaan nimensä Tommie Mansfieldiksi hän ei enää käyttänyt alkuperäistä nimeään kuin pakon edessä, ja niitä tilanteita hän oppi välttämään kaikin keinoin. Tommielle hänen vanha nimensä muuttui muistutukseksi lapsuuden nöyryyttävistä ja ahdistavista kokemuksista.”

Kari Purssila, Tommien läheinen ystävä ja soittokaveri Uudenmaankatu 15-yhtyeestä, muistaa myös nimenvaihdon ehdottomuuden.

”Se oli niinku täydellinen selänkääntö, jos tää tuli esiin, et joku puhu Pekasta, ni se oli aivan ehdoton selänkääntö. Kaikki väylät sulkeutui eikä hän halunnu mitään puhua tosta asiasta, et hän oli kyllä hylännyt sen totaalisesti. Se hahmo, jonka hän oli rakentanut, niin se oikeesti pysty tuottamaan hänelle jotain, mikä oli tärkeää miehelle, jolle ei ollut annettu yhtä paljon kuin muille.”

MANSFIELD JA RAITTINEN TAPAAVAT SIIMEKSEN LEIVISSÄ

Turkulainen manageri Helge Siimes järjesti uraauurtavat rock-show’nsa vuosina 60- ja -61. Siimes haki halpoja esiintymispaikkoja ja värväsi nuoria muusikonalkuja soittamaan rock and rollia nonstop-periaatteella. Siimeksen show’t toivat nuorta rytmiä sitä janoavalle yleisölle. Turun Alhambra- ja Helsingin Roobertin rock-show olivat legendaarisessa maineessa.

Siimeksen järjestämä vuoden -61 kesäkiertue ”Sommarshow” oli yksi Tommien pisimmistä yhtäjaksoisista keikkarupeamista. Jussi Raittinen oli jo Roobertin Rock-Show’n veteraaneja.

”Kaikenlaisii juttui mä oli kuullu Tommien tempauksista kesäkuun alkuun mennessä, jolloin mä tossa Aurakadun varrella, siel toisessa kerroksessa (Gillesgården) tapasin tän omalaatuisen nuoren miehen (naurua). Mut sit se soittaminen oli, et ei kukaan soittanu sillä tyylillä…Enkä mä osannu siinä vaiheessa eritellä, etä mitä se on. Se vaan kuulosti rajulta. Sit ku me soitettiin koko kesä tansseissa pääasiassa instumentaaleja, niin jos oli fokseja, niin suurin osa niistä oli ihan 12 tahdin bluestyyppisiä ja Tommie kehitti sit omia melodioitaan ja teemojaan ja rupes jammaamaan.”

Tommie Mansfieldin omaperäisyys ja hetkittäin vähän kuriton bändisoittonsa tulivat rock-shown vapaassa ja alituisesti vaihtuvassa ilmapiirissä hyväksytyiksi.

Jussi Raittinen:

”Ku se oli niin äärettömän lyhytjännitteinen... pahimmillaan. Se oli tommost tempoilua ja sitä lyhytjännitteisyyttä korosti vielä se, et sillä oli niin paljon noita säätimiä, potikoita piisas. Ja jos se ei ollu hänen mielestään hyvä, niin se oli koko ajan niitten potikoitten parissa ja se soittaminen jäi toissijaiseks, ni silloin saattoi olla, et se oli hyvinkin tommosta noin niinku…mut kyl se parhaimmillaan, kun se keskitty ja oli henki päällä, ni kyl sieltä rupes tulee sellasta tavaraa, et oksat pois!”

RAUTALANKAKITARA

Rock-show’n aikoihin Tommie rakensi ensimmäisen lankkukitaran Jussille. Se oli kopio Fenderin Stratocasterista. Mistäpä muustakaan, sillä rautalanka teki jo vuoden -61 lopulla vahvasti tuloaan Suomeen. Kitara oli ulkomuodoltaan erinomainen, soitto-ominaisuuksista kertoo ajoittain käytetty ilmaisu ”helvetin halko”.

Vaikkei rautalanka sinänsä ollut tyylillisesti kovin lähellä Tommien sydäntä, niin sähkökitaran ääni oli sitäkin enemmän. Mansfield olikin tiuhaan nähty vieras Turussa käyneiden rautalankayhtyeiden keikoilla, nimenomaan niiden bändien keikoilla, joissa saattoi kuulla aitoja amerikkalaisia sähkökitaroita. Näitä harvinaisuuksia saattoi päästä ihan kokeilemaankin.

Seppo Hyvönen:

”Tommiella oli tapana myös käydä näillä keikoilla ja sit hänellä oli tapana pyytää bändeiltä kitaraa, et jos hän sais vähän aikaa soittaa. Mä muistan kerran Brankkarilla Adventurers erehty antamaan Tommielle kitaran eikä ne meinannu saada sitä takasin ollenkaan, ku se soitti niin innostuneesti siinä.”

Tommie oli kehittynyt muusikkona ja kitaranrakentajana niistä päivistä, kun oli sähköistänyt joululahjamandoliininsa. Victorsin tuleva kitarataituri Göran Modin sai ensituntuman Tommien rakentajantaitoihin.

”Mä tapasin hänet varmaan 13-vuotiaana, kun hän liikkus näissä muusikkopiireissä. Mä ostin ensimmäisen sähkökitarani häneltä tai oikeastaan hän oli tehny sen kitaran Mauritz Åkermanille ja mä ostin ostin sen häneltä. Se ei kyllä ollut mikään kovin hyvä. Mut sit myöhemmin hän teki mun Voxiin tosi hyvät soundit, nimenomaan mikkipuolelle. Mä olen yrittänyt plagioida sitä soundia sen jälkeen, mut en ole onnistunut. Se soundi kuuluu tossa (Victorsin) Ann-Marie-levyllä.”

Stump-lehdessä Tommien kädentaitoja kehui Paroni Paakkunainen:

”Muusikot! Tom Mansfield tekee todella hyviä kitaroita ja halvalla pienessä verstaassa, jonka osoite on Kähärintie 17. Jos jollakulla on kitarantarve tai luuttu rikki, niin ottakaapa yhteys: Tom Mansfield, Vanha Hämeentie 44 ovi 17, Turku.”

Pekka Gronow äänitytti Tommie Mansfieldin soittoa ’Bluesin maailmasta’ –ohjelmaansa vuoden -69 alussa. Tommien kanssa musisoivat Jussi Raittinen, Esko Rosnell ja Matti Bergström.

Tommie Mansfield ei ollut varsinaisesti laulaja, mutta joskus sitäkin sattui. Esimerkiksi Bluesin maailmasta –äänistyksissä hän lauloi nimettömän rockin (erottuvimman kohdan mukaan se voisi olla Rockin’ Baby) ja pari duettoa Jussin kanssa.

COUNTRY AND WESTERN

Joskus keväällä -63 Tommie oli saanut Jussi Raittiselle rakentamastaan kitarasta osamaksuna Midnight Jamboree-nimisen country-kokoelmalevyn. Siihen aikaan kantri oli Suomessa jokseenkin tuntematon musiikinlaji, mutta Mansfieldille se oli luontevaa. Amerikan ja erityisesti Teksasin ihailijana hän ryhtyi muokkaamaan ulkoasuaankin Amerikan malliseksi.

Stetsonin hankkiminen Turussa ei ollut ongelma, sillä Martti Kaumin hattuliikkeellä oli Stetsonin edustus Suomessa. Countryvarustukseen olennaisesti kuuluneet saappaat tuottivat suurempaa päänvaivaa.

Beatlesien myötä 63-64 tulleet ns. mersey-buutsit ratkaisivat osittain ongelman. Jussi Raittisen mukaan Tommie korvasi korneina pitämänsä itse tehdyillä vinomallisilla koroilla. Ne olivat niin vinot, että buutseilla oli jopa hieman vaikea kävellä.

Stetsonia ja buutseja lukuunottamatta Mansfieldin pukeutuminen noudatti omaperäistä muuttumatonta linjaa johdonmukaisesti, riippumatta ajan hengestä. Suikka oli edelleenkin peruspäähine polkupyörällä ajettaessa, keikoilla otettiin Stetson käyttöön.

Kerrospukeutuminen, paksu bleiseri, vyöttömät housut...

Jussi Raittinen:

”Just tää kerrospukeutuminen... (naurua) Se oli just se, et sillä oli kesälläkin parit kalsarit päällä. Sit kerran siel -61 kesäkiertueella Tommien piti mennä uimaan, ni ei hän niit viimisii kalsareita poistanu kumminkaan, et kyl hän pysy hyvin siveellisen näkösenä.”

VeePee Lehto:

”Yks ongelma Tommien kohdalla oli se, et hän josain syystä ei suostunu käyttämään vyötä. Se hänen asu oli sellanen, et hänel oli harmaat, aika siistit terylene-housut ja sit siin oli pitkä kantrityylinen takki ja Stetsoni päässä, punanen paita ja sit amerikkalainen nauhasolmuke. Se oli ongelma, et kun ei suostunut pitämään sitä vyötä ja muutaman kerran kävi, et ne housut putos kesken esityksen hänen nilkkoihinsa. Sit joku oli ostanu hänelle kaupasta henkselit, mut hän ei halunnut käyttää niit henkseleitäkään.”

Jos oli Tommien pukeutuminen omaperäistä niin erikoista oli myös hänen ruokailutottumuksensa.

Jussi Raittisen muistelmateos kertoo:

”Tavallista lämmintä ruokaa hän nautti harvemmin. Kylmä maksalaatikko ja maksamakkara sekä aivan erityisesti maksapasteija olivat hänen mieltymystensä kohteina. Hedelmäsäilykkeet ja varsinkin coctail-kirsikat olivat niin ikään korkeassa arvossa. Tommien joululahjapakettiin kuuluikin erottamattomana osana purkillinen Mestari Pedersenin maksapasteijaa.”

Uudenmaankatu 15:n rumpali Jorma Granbergkin pani merkille kiraistin erikoiset eineet.

”Kerrankin me mentiin jonnekin Uuteenkaupunkiin, ni Tommie rupes syömään lusikan kans marmeladi (nauraa). Ja se lipotti sitä marmeladii ja muutenkin se tie oli vähän tämmöne näin, ni et ei siellä oksennukset ollut kovin kaukana. Et kyl se oli kaikil tavoil mahdollisimman hankalaa.”

60-luvun puolivälin paikkeilla Tommie muutti asumaan Vanha Hämeentie 44:ään. Pieneen alkeellisesti varustettuun piharötisköön. Ranchi sijaitsi edelleen Tikkumäessä. Kovin moni ei Tommien kodissa päässyt käymään.

Jorma Granberg:

”Se oli pirun pieni, se oli täynnä roinaa, vanhoi sanomalehtii…Mä en muista sielä mitään sänkyy enkä peseytymistilaakaan ja siel oli jotain rättei ikkunas, se oli helvetin kylmä. Siis simmonen kämppä, et ei siel kenenkään pitäis asuman. Mä en tiedä, missä hän kävi syömäs, ei siel ollu mitään ruokatarvikkeitakaan. Sit siellä oli jotain kitaroita ja kitaratarvikkeita. Ja sit siel oli hirvee haju.”

TOMMIE MANSFIELD GROUP JA UUDENMAANKATU 15

60-luvun loppupuolella yhteiskunta, muoti ja musiikkityylit muuttuivat kiivaaseen tahtiin. Beatistä kehittyy folkin kautta psykedeliaa, hippimusiikkia, progea. Bändejä syntyy ja kuolee, muusikot yrittävät parhaansa mukaan pysyä vauhdissa mukana. Tommie Mansfield veti johdonmukaisesti omaa linjaansa, tyylisuunnista piittaamatta.

Suomalaisen rockin tietosanakirjassa todetaan, että 60-luvun lopulla ei Suomessa juuri yksikään bändi soittanut rock & rollia. Jussi Raittinen sai noihin aikoihin idean perustaa juuri tuollaisen bändin. Soolokitaristinsa mukaan nimetty bändi oli yksinkertaisesti Tommie Mansfield Group.

Raittisen ja Mansfieldin lisäksi kokoonpanoon kuuluivat Antero Jakoila, Hillel Tokazier ja Pertti Kilpeläinen. Hommaan lähdettiin suurempia treenaamatta. Olennainen osa esitystä oli Tommien huima lavashow. Parin vuoden olemassaolonsa aikana keikkoja oli melko lailla. Tämä jakso onkin Mansfieldin toinen pidempi vakituinen soittorupeama oikeassa orkesterisssa joka tekee oikeita keikkoja.

Raittisen kontaktit Tommieen vähenivät vuoden 1972 jälkeen. Tommie oli kadottanut rock-kipinänsä Lloyd Greeniin tutustuttuaan ja olisi ssittemmin halunnut soittaa vain countrya ja sitäkin mieluummin vain steel-kitaralla.

Kolmas Mansfieldin kunnollinen bänditoiminta sijoittuu vahvasti Turkuun, osin päällekkäisenä Tommie Mansfield Groupin kanssa.

Olli Pellikka ja Kari Purssila olivat perustamassa Turkuun Nuorison tiedotuskeskusta, jonka tehtävänä oli antaa turkulaisille nuorille kaikenlaista tietoa ja valistusta eri elämänaloilta. Tiedotuskeskus sijaitsi puutalossa, Uudenmaankatu 15:ssä. Osoitteesta syntyi nimi uudelle turkulaiselle kokoonpanolle, jonka yhdeksi kitaristiksi hommattiin Tommie Mansfield.

Uudenmaankatu 15:n ohjelmisto oli muutakin kuin perinteistä rock & rollia. Taiteellisilta ja muilta ristiriidoilta Mansfieldin kanssa ei voinut välttyä.

Jorma Granberg:

”Tommie oli järjestäny jo ennen keikkaa viis-kuus kohtausta, et hän lähtee kotti, et hän ei soita tommosten saatanan kommunistien kans. Hän on oikeusvaltion mies Texasist, et hän ampuu saatana kutin päähän tommosil (naurua). Siin oli kyl se, et vaik sillon oli aika nuori gossi, ni kyl tajus, et täs ollaan jonku sortin legendan kans kyl tekemisis.”

Uudenmaankatu 15:n aikoihin Tommien raisu lavashowkin pääsi oikeuksiinsa.

Kari Purssila:

”Oisko nyt ollut Johnny B. Goode meneillään…Olin siin itte aika vauhdissa niinkun koko bändiki. Kesken kaiken tän soittamisen hurmion mä satuin katsomaan takavasemmalle ja huomasin, et Mansfield on jollain tavalla päässy tällasen ison konserttiflyygelin päälle ja rokkaa siel täysillä. Siin ei ollut edes muistaakseni mitään pianotuolii, et täydellinen mysteeri, miten tää pieni kaponen mies on päässy sen flyygelin päälle rokkaamaan.”

Ennen kaikkea kuitenkin Tommie soitto oli tässä vaiheessa parhaassa kuosissaan.

Kari Purssila:

”Oikeastaan se hurmioituiminen oli ihan olennaista Tommiessa, eikä ainoastaan sillon, kun oli kysymys tällasesta spektaakkelimaista jutusta, jossa flyygelin päällä jorattiin, vaan sillonkin kun vaan meni sen kämpille jammailemaan ja soiteltiin vaan siellä iltasin. Tommiessa tapahtu sellanen, et se alko vajota hurmioon. Sil oli silmät kiinni ja sielt alko tulla sellasta hyrinää ja muminaa ja se koko mies alko soida.”

Jarkko Laine:

”Hän jäi, paitsi villin lännen hattuns, ni tän kitarasuhtyeensa ansiosta ikuisesti mun mieleeni. Mä nimittäin mietin sitä pitkään, et mitä hän tarkotti, kun hän sanoi, et sä pystyt repimään kitarasta... Hän sanoi, et kitara, jota Johann Sebastian Bach ei edes ymmärtäny, on maailmanhistorian suurin soitin. Et ku sä kitarasta pystyt repimään, ni kaikki kalpenee sen rinnal.”

THE RIVER OF NO RETURN

Soittiko Tommie Mansfield siivet selässään hurmiossa vai oliko hän arvaamaton hetken lapsi joka kiukunpuuskassaan sai soiton kuulostamaan alkeelliselta räpellykseltä. Vastaus on kaiketi: Kyllä.

Kari Purssila:

”Tommie oli niinku iso lapsi, tavallaan. Kyl sen kans toimeen tuli ja sil oli näkemyksii ja ajatuksii paljon. Ne ei ollut välttämättä poliittisesti korrekteja eikä muutenkaan korrekteja, mut se oli jotenki niinku hulppee tyyppi ja näky sopivan tähän meidän porukkaan. Se oli tommonen niinku originaali Johnny B. Goode, et jos sellasta nyt Suomessa on, niin tässä se on!”

Tommie Mansfield kuoli puhjenneeseen mahahaavaan asunnollaan 20. heinäkuuta 1981.

Folk & Country –lehti kirjoitti vuonna 83:

”Näin Suomi menetti ainoan todellisen cowboynsa, miehen, joka todella eli osansa – ei vain näytellyt sitä.”