FÖRIBEAT 8 (26.4.2006):
KANUUNAT JA KUMPPANIT – 4 TURKULAISTA BEAT-YHTYETTÄ

Turkuun oli 60-luvun puoliväliin mennessä siunaantunut liuta beat-yhtyeitä. Parhaat olivat aika hyvin ulkomaisten tyylivirtausten syrjässä kiinni. Levyttämään pääseminen oli kuitenkin työn takana turkulaisyhtyeille. Turun beat-bändeistä neljä nousi päätä pidemmäski muita. Ne olivat: Sharks, Victors, Firestones ja Madmen.

Bändejä oli vuonna 1965 jo selvästi enemmän kuin vuotta, paria aikaisemmin: Beathovens, Jolly Jokers, Hawks, josta muotoutui bändirypäs Five Faces, Faces ja Sunes. Kari Katajan vetämästä Strangersista syntyi Troubles. Oli muitakin: Kingbees, Shades ja Roadrunners. Spiders oli vielä voimissaan. Walker Group rupesi näihin aikoihin treenaamaan. Piikkiön mainetta pitivät yllä White Lovers ja Shouting Saints.

THE SHARKS

The Sharks esiintyi alkuperäisen basistinsa Kari Laihon muistikuvan mukaan ensimmäisen kerran Norssin teinihipoissa jo vuonna 1961. Nimenä oli silloin The Ghosts ja ohjelmisto puhdasta rautalankaa. Vuoden 1963 paikkeilla turkulainen kitaristi ja basisti Tapio Pakkala tuli bändin treenariksi. Pakkala opetti yhtyettä soittamaan yhdessä ja erikseen. Hän myös keksi The Sharks –nimen West Side Storyn jengin mukaan.

Valmennus tehosi. Sharks oli Palokunnantalolla lokakuussa pidetyn Ponnahdus pinnalle-kilpailun ehdoton yleisösuosikki vaikka esiintyikin varsinaisen kilpailun ulkopuolella. Tummissa puvuissa ja röyhelöpaidoissa esitetty Tango Bolero tehosi rautalankanälkäiseen yleisöön.

The Sharks nosti rautalangan profiilia kertaheitolla, kun se pääsi orkesteriksi Turun Vapaateatterin ”Suutarin tyttären pihalla”-näytelmään.

Lehti-arvostelussa todettiin:
”The Sharks huolehti säestyksestä valppain ottein.”

Esitys floppasi taloudellisesti, mutta yhtye sai teatterin tiloista hyvän treeni-, esiintymis- ja bilettämispaikan.

Kesällä -64 Timo Tavio pistäytyi teatterilla. Sharks sattui etsimään laulusolistia ja Tavio lähti mukaan, vaikka olikin vähän vastentahtoisesti iskelmälaulajan maineessa.

Timo oli sijoittunut vuoden -61 Ponnahdus Pinnalle-kilpailussa toiseksi ja oli jo vuoteen -64 mennessä ehtinyt levyttää kaksi singleä.

Lokakuussa 1964 Timo Tavio and the Sharks voitti Varsinais-Suomen kitaramestaruuden konserttisalissa. Vastikään Suomeen saapunut The Renegades oli tuomarina.

- Mä muistan, että mä sellasta lauluu lauloin kun Alma Coganin Tennessee Waltz, se oli mun suosikki. Olen aina tykännyt melodisemmasta materiaalista. Sharksiin tulikin sen jälkeen laulajaksi Leif Granit, joka oli sekä ulkomuodoltaan että materiaaliltaan Rolling Stones –tyylinen, kun mä olin enemmän joku Tom Jones-tyylinen, vaikken mä housuja reväyttänytkään (nauraa), siis solistityyppinen laulaja, et mä en ehkä sopinutkaan tommoseen kitarabändiin.

Varsinais-Suomen mestarina Sharks osallistui helmikuun alussa Messuhallissa kitaraorkestereiden SM-kisoihin. Viikkoa kisan jälkeen Sharks kävi Scandialle koesoitossa.. Yhtenä näyttöbiisinä oli Jarkko Laineen sanoittama Pole Ojasen sävellys Ann the Whore. Sopimusta ei tullut. Jarkko Laine muistaa, että levy-yhtiö mietti asiaa hyvän aikaa.

- Se oli hyvin tarttuva melodia, voi kun senkin sais vielä kuulla. Scandia-levyfirma mietti sitä pitkään ja sit sieltä tuli vastaus, jossa sanottiin, että sävellys on mitä mainioin, mut sanat on niin rivot, et niit ei... Vaik siinä suunnilleen oli vaan, että ’she gives her love for the money’.

Sharks alkoi hakea bändimäisempää otetta, eikä solisti Taviokaan tuntenut oloaan kotoisaksi kaikin ajoin.

- Sielt kuulu kesken laulun hirvee huuto. Semmonen paskasakkilaisten porukka hehheh, huutaa et Tavio alas! Tavio alas! Buu! Buu! Kai siin tilantees sit osaltaan päätti, et emmä tämmöstä hommaa viitti enää jatkaa.

Vuoden 1965 kevään aikana Sharks muotoutui klassiseen kokoonpanoonsa, kun Leif Granit tuli laulusolistiksi, Pole Ojanen siirtyi soolokitaraan ja Olli Green komppiin. Basistiksi tuli piikkiöläisestä White Loversista Matti Kellari ja rummuissa jatkoi Heikki Halme kunnes traaginen autokolari syyskuun 24. päivänä kello 19.45 katkaisi hänen uransa vakavaan loukkaantumiseen. Uudeksi rumpaliksi tuli Christer Qvarnström. Sharksien ohjelmisto oli vahvasti rhythm & blues- ja Rolling Stones -vaikutteista voimapoppia.

Sharks muistutti esikuvaansa Rolling Stonesia. Leif Granitissa oli paljon Mick Jaggeriä, Pole oli Brian Jones ja Kellari ilmetty Bill Wyman. Sharks olikin soittamassa Ruskon lentokentällä juhannuksena -65, kun Rolling tuli Yyterin-keikalleen. Leif Granit:

- Ja kun mä en edes arvostanut tota Mick Jaggeriä kovin paljon, Eric Burdon oli enemmän mun idoli. Mut sit tää mun lavashow’ni teki sen, että ne alko sanoa, et sähän muistutat ihan Jaggeriä, kun sä heilut tuolla lavalla, et se tuli niinkun siitä. Polehan oli kans ku se rupes sepimään sitä kitaraa, ni se oli oksat pois kans. Et tää meidän show-mentaliteetti oli meidän valtti ehkä.

Vuonna -65 Sharks sai myös tilapäisen Amerikan-vahvistuksen Alan Jokisesta. Professori Walfrid Jokinen oli tullut kevättalvella vierailevaksi tutkijaksi Turun yliopistoon. Hän toi vanhaan maahan mukanaan koko perheen, vaimon ja kaksi poikaa.

Alan oli kotoisin Baton Rouge, Louisianasta, Johnny B. Gooden kotikentiltä, mikä sopi rhythm and bluesista intoilevalle Sharksille erinomaisesti. Alan oli jo jättämässä tylsäksi käyneen rock and rollin taakseen, kunnes Sharksin kanssa löysi täkäläisen beatin.

- Rock and roll ei kerta kaikkiaan ollut kiinnostavaa enää, oli bobbyveet, bobbyvintonit ja muut. Aloin itse kiinnostua enemmän jazzista, vakavammasta rhythm and bluesista ja tietysti folk-musiikista. Sharks tosiaan tutustutti minut uudelleen beat-musiikin soittamiseen.

Alanin sanottiin tavanneen Bob Dylanin, jota hän Turussakin teki tunnetuksi, muun muassa Sharkseille. Hänen sanoo kuitenkin vain kerran istuneensa Dylanin seurueessa New Yorkin Greenwich Villagessa.

- Se oli Metro Café. Tunsin jonkun, joka tunsi jonkun Dylanin seurueesta. En sanonut mitään, seurasin vain keskustelua. Tosin Dylan tuntui olevan innostuneempi esittelemään korttitemppuja kuin puhumaan.

Tämä oli Shaksien ehdotonta kulta-aikaa: Sharks esiintyi vuosina 65-66 viisi kertaa televisiossa, Nuorten tanssihetkessä, Ohimennen-ohjelmassa ja Toivekonsertissa. Parhaimmillaan Sharksilla oli kaksikin fan clubia. Lisäksi ex-jäsen Kari Laiho oli suunnitellut bändille oman logon, kitaraa soittavan haikalan. Sitä painettiin mm. fanien t-paitoihin ja levitettiin tarroina pitkin kaupunkia. Sharkseilla oli myös oma tyylikäs isokokoinen keikkajuliste.

Sharks alkoi väsyä vuoden 1967 lopulla. Olli Gréen lähti armeijaan ja Leif Granit Teatterikouluun. Tiettävästi viimeinen keikka oli 12.maaliskuuta vuonna -69. Raunioille Pole Ojanen synnytti Tylymmän Kohtalon. Tylympi Kohtalo teki Love Recorsille kuuluisan kulttisinglen Musta kreivi – niin on yö, kääntöpuolella Popparienkeli.

THE VICTORS

Sharksien tapaan Victorsinkin juuret olivat rautalangassa. Antero Salviander kokosi alkuperäisen Victorsin, Candles-rautalankabändistä tulivat mukaan Göran Modin, Markku Vuori ja Timo Nummi.

Vuoren jälkeen mukaan tullut rytmikitaristi Juhani Merilä oli polkupyörätehtailija Kusti Merilän pojanpoika. Victorsille siunaantuikin erinomainen treenipaikka Kirkkotien tehtaalta, jossa oli aiemmin tehty fillareita ja Supo-mopedeja. Treenipaikka oli sopiva notkumispaikka myös bändin kannattajille.

Timo Nummi:

- Meil oli täällä semmonen erittäin entusiastinen kannattajajoukko, joka melkein illasta toiseen jakso luuhata siellä, kun meillä oli aika mukava tää harjotuskämppä, et siel oli tilaa. Tämmöset innokkaimmat me päästettiin sisään. Ne sai siellä kuunnella, kun me treenattiin.

Tammikuussa -65 Vähäväkisten talolla pidettiin ”kitarayhtyeiden Suomenmestaruuskilpailujen Turun ja Porin läänin karsinta”, jossa –niin kuin ilmoituksessa sanottiin ”esimerkkiä tulevat näyttämään maailmankuulut tanskalaispojat The Lollipops. Lollipops oli myös kisan tuomarina.

Oikeastaan SM-karsinnassa oli kyse Victorsin ja Firestonesin haastekisasta. Victorsin Göran Modin ja Firestonesin Timo Mattson olivat baarissa kinanneet, kumman bändi on Turun paras. Bändikisoja järjestettiin aika villisti tuolloin; saman vuoden lokakuussa eri järjestäjät pitivät Turussa parin viikon välein kaksi muutakin SM-karsintaa ja Varsinais-Suomen mestaruuskisaa.

Vänkän haasteottelun voitti lopulta Victors. Paikallisen herruuden lisäksi kisa toi Victorsille koelevytystilaisuuden.

Timo Nummi:

- Me sit voitettiin tää Suomen mestaruus –skabakin ja siit tuli tämä, et tehtiin koelevy. Kun meiltä pyydettiin omaa kappaletta, niin päätettiin äänilaji ja tempot ja kuin pitkä kierto on. Sit soitettiin taustat sinne ja saatiin vähän toista tuntii aikaa, ni mä jauhoin sanat siihen. Sit mä menin vaa laulamaan ja pojat piti peukkui pystys.

Victorsin levy Ann-Marie/I’m in love with you julkaistiin 11.helmikuuta -65. Levy sai nuortenlehdissä suopean vastaanoton.

Markku Veijalainen aloitti Iskelmä-lehden arvostelunsa levyn b-puolesta. Sitä hän ei ymmärtänyt.

- Mutta onneksi levyllä on kaksi puolta! Turkulainen The Victors-yhtye osoittaa sävellyksellään Ann-Marie, että se tosiaan osaa asiansa ja kääntöpuoli on vain pelkkää pelleilyä. Ann-Marie-sävelmän vahvimpia puolia on sen rauhallisesti etenevä kaunis melodia ja laulusolistin tosi ”innokas” eläytyminen rooliinsa. The Victors-yhtye pomppasi pinnan tuntumaan turkulaisten ihailijattariensa ansiosta, mutta tämä ensilevy osoittaa, että Turun tytöillä on paitsi hyvä yhteishenki, myös hyvä maku!

Victors oli toinen 60-kuvulla levyttämään päässeistä turkulaisita rock-bändeistä. Sillä oli kotikentällä vankka suosio, mutta melkein enemmän se sai mainetta Turun ulkopuolella, erityisesti Helsingissä.

Helsingin suunnalta tuli myös Victorsin lempinimi ”Turun kanuunat”. Sen keksi promoottori Jorma Weneskoski.

Kanuunat saivat tuta turkulaisten nuorisoporukoiden jakautumisen. Jos Sharks ja Madmen olivat oppikoululais-upolaisten bändejä, niin Victors miellettiin paskasakkilaisten suosikiksi. Se saattoi johtua Victorsin ammattikoulutaustasta ja upoja karskimmasta pukeutumisesta. Victorsit eivät oikein ymmärtäneet asiaa. Timo Nummi arvelee, että upolaisille jäi pientä kaunaa siitä, että Victors voitti upolaisempana pidetyn Firestones haasteottelussa.

Victorsin maineikas ura alkoi olla katkolla syksyllä -65. Asiaan liittyivät laulaja Teresa Rosenius, Sariolan tivoli ja tanskalainen kitarabändi.

Timo Nummi:

- Tämä Scandian sillonen päällikkö Orvomaa sanoi, että hän mielellään antais Teresan meille, et lähdettäis tekemään. Teresa ei nyt niin kauhean varma laulaja ollut, niin Teresa teetti töitä. Meidän koko aika oikeastaan menikin siihen sit, että me kierrettiin Teresan kans ja tehtiin nämä omat keikat ja sit mitä hiukan vapaa-aikaa irtosi, niin treenattiin Teresan kanssa. Siinä alkoi sit syntyä kaikenlaista skismaa.

Tivoli Matti Sariola mainosti Turun Sanomissa syyskuun 4. vuonna -65: ”Tanssia joka ilta kello 18-24. Soittaa todellinen POP-mestari The Seven Nine Thirteen Tanskasta.”

Suhteellisen tuntematon tanskalaisbändi sai paikallisessa lehdistössä ylimääräistä mainosta pienen välikohtauksen takia. Turun Sanomat raportoi lokakuun 21. päivä. ”Huulipuna-auton ikkunat pestiin poliisin käskystä”.

”Nimenomaan ikkunoissa olevat nimikirjoitukset haittasivat melkoisesti liikenneturvallisuutta. Poliisi antoikin määräyksen, että auton ikkunat on puhdistettava kaikista kirjoituksista. Tiettävästi pojat ovat liittyneet erääseen turkulaisen rautalankayhtyeeseen ja jäävät näin ollen toistaiseksi Turkuun.”

Kaksi päivää huulipuna-autojutun jälkeen Victors soitti Gillesgårdenissa solisteinaan tanskalaisbändin Teddy ja Leif. Timo Nummi oli jo lähtenyt muihin maisemiin.

Göran Modin kertoi Iskelmä-lehden haastattelussa:

”The Victors hajosi virallisesti 25.11.65. Aion siirtyä Tanskaan erääseen sikäläiseen yhtyeeseen tämän tanskalaisen kaverin kanssa, joka toimi meillä laulusolistina kuukauden verran nyt syksyllä. Bassokitaristimme häipyi kuvasta jo muutama viikko sitten, joten alkuperäisestä kokoonpanosta jää jäljelle ainoastaan rumpali ja rytmikitaristi.”

Modin teki minkä sanoi ja lähti Kööpenhaminaan Seven-Nine-Thirteenin soolokitaristiksi, ensimmäiseksi turkulaiseksi, ellei peräti suomalaiseksi beat-ammattilaiseksi ulkomaille. Tanskalaisen rautalankabändien historiikki kertoo, että suomalaisen soolokitaristin nimi oli Göran Jussi, mutta kyse on ihan samasta Victorsin Modinin Jössestä.

Seven Nine Thirteenin hiipumisen jälkeen Modin jäi vielä Tanskaan ja soitti siellä ammatikseen muiden muassa yhtyeissä Rocky Mountains, Tony´s Combo ja The Strangers, jonka viimeiksimainitun kanssa hän kävi myös levytysstudiossa. Tällä kerralla ihan omalla nimellään.

THE FIRESTONES

Firestones oli toinen levyttäjä.

Firestone syntyi suoraan beat-aaltoon -64. Yhtyeellä ei ollut rautalankatausta, vaikutteet tulivat ajankohtaisesta brittipopista: Kinks, Moody blues, Yarrdbirds.

Nimi tuli rengasmerkin mainoksesta. Timo Mattson:

- Se oli vissiin Leif Granitin idea, ku hän asus siinä ammattikouluu vastapäätä ja siel talossa ylhäällä Firestone-valomainos, niin siitä se sit pälkähti päähän.

Levyttämään Firestones pääsi vauhdilla. Puoli vuotta perustamisen jälkeen Firestones oli kättelemässä levy-yhtiön pomoja Toivo Kärkeä ja Jaakko Borgia ja saman tien studiossa. Yhteyksiä levyfirmoihin edestivät rumpali Rauli Soisalon vanhempi veli ja levykauppias Pentti Siivonen, jolla oli erinomainen kontakti levyn tuottajaan Osmo Ruuskaseen. Lisäpisteitä Firestones saattoi saada omista kappaleista, heillä oli kymmenkunta omaa sävellystä, sanoitukset olivat usein Sharksin Leif Granitin.

Turun Sanomissa oli isohko juttu Firestonesista maaliskuussa -65. Siinä kerrottiin muun muassa, että yhtye oli tehnyt perätin viiden vuoden levytyssopimuksen.

Timo Mattson arvioi Firestonesin levyä:

- Siihen aikaan sitä oli ehkä niin täynnä sitä, mut näin jälkeenpäin ku sitä kuuntelee, niin se oli sitä aikaa ja suhteellisen hyväkin levy.

Firestonesin single Can anyone be true / I remember äänitettiin 21. huhtikuuta -65. Levyä myytiin kotikentällä Turussa vain 127 kappaletta, Suosikin listalla se sijoittui sijan 75 tuntumaan. Viiden vuoden levytyssopimus tuotti vain tämän yhden singlen ja puolen vuoden päästä Firestones oli kuopattu.

Firestonesin jälkeen Timo Mattson ja Hannu Saharanta perustivat lyhytikäisen On the Rocksin ja liittyivät sen jälkeen ensimmäiseen turkulaiseen superyhtyeeseen Separateen vuonna -68. Bändiin tulivat myös Madmenin Bert Karlsson ja Matti Laurikari.

THE SHAKIN’ MADMEN

Jos Sharks oli Turun Rolling Stones, niin Turun suomalaisessa yhteiskoulussa kehittynyt The Shakin’ Madmen edusti vauhtiin päästyään Merseybeat-laitaa. Madmenin levytysura ei päässyt alkua pidemmälle, onneksi sentään muutama kellarinauhoitus on tallella.

Shakin’ Madmen perustettiin lokakuussa -64, joskin ajatus oli alkanut itää jo keväällä, lähinnä oman koulun rautalankaorkesterin, The Rebelsin vaikutuksesta.

Shakin’ Madmenkin otti vauhtia kilpakentiltä: Vappuna -65 suosiota tuli Ponnahdus pinnalle –kisasta, lokakuussa yhtye voitti SM-kitara -66 Turun osakilpailun. Kisassa olivat mukana –ilmoituksen mukaan - Turun seitsemän kovinta: Madmenien lisäksi, The Sharks, The Firestones, The Road Runners, The Faces, The Shouting Saints ja The Strangers.

Vuoden -66 alkupuolella Shakin’ Madmen heitti tittelit pois ja oli pelkkä Madmen. Bändin valtteina olivat vahva laulu ja ammattimainen ote uusiin englantilaisiin beat-kappaleisiin. Vakio-ohjelmistoon kuului puolisensataa biisiä ajankohtaisilta nimiltä.

Markku Nurmela:

- Tremeloes oli yks, niil oli muutamii hittejä…Hollies ja Beatles oli suurimmat esikuvat. Omia kappaleita meillä ei ollut.

Bert Karlsson:

- Ja sit oli Moody Blues, siinä ei vielä ollut stemmalaulua, mut meillä oli Moody Bluesin ensimmäiseltä LP:tä muutama…Zombies, mä olin innostunut Zombiesista ja mä sain nää muutkin mukaan siihen, et meil oli paljon Zombiesin kappaleita.

Sharksien, Victorsin ja Firestonesien tyyliin Madmenilläkin oli oma faniporukkansa. Markku Nurmela:

- Turussa kun oltiin keikalla, niin kyllä siellä oli paljon näitä samoja naamoja. Tätä fanikulttuuri piti yllä sellainen lehti kun Stump, jonka päätoimittaja oli Ilkka Sysimetsä eli laulaja Frederik. Siinä oli Karvapäälista, johon sai äänestää kuumia nimiä. Me oltiin siellä joskus toisena tai kolmantena.

Madmen teki näyttävän uran, keikkaili paljon ja osasi homman. Levytysura ei vain auennut.

Markku Nurmela:

- Ahneella on jonkinnäkönen loppu ja meille kävi vähän niinkun niin. Meille tarjottiin levytettäväks suomeks sellasen englantilaisbändin kun Dave, Dee, Dozy, Beaky, Mick and Titchin kappale ’Okay’. Me kuviteltiin olevamme niin hyviä taiteilijoita, et tää pätkä ei vastannut meidän tasoa ja kieltäydyttiin siitä. Sen levytti sitten tämä voimisteleva iskelmälaulaja Robin ja jollen mä nyt väärin muista, ni se oli Robinin tekemänä useita kuukausia Suomen listan ykkösenä. Tämä oli omiaan suututtamaan Musiikki-Fazerin meihin nähden ja siit suunnitellusta levystä ei sit ikinä tullu mitään.

Suunnitelmissa oli Beatlesin vaikean Hello Goodbyen levyttäminen vuodenvaihteessa suomeksi 67-68. Bert Karlsson:

- Se oli harjoteltu jo valmiiksi, mut sit siinä kalkkiviivoilla se koko hanke menikin Jormakselle. Katottiin varmaan, että se kaupallinen potentiaali oli suurempi Jormaksella tietenkin. Se oli kyllä ihan vakavasti neuvoteltu, mutta sitten se kaatoi kalkkiviivoille.

Kesällä -67 Madmen oli tehnyt epäonnistuneen Lapin-kiertueen ja vuoden vuoden loppua kohden into alkoi hiipua. Aikakauslehti Uusi Maailma ounasteli hajoamista loppuvuoden artikkelissaan.

Lehti lainaa Bert Karlssonia.

- Turussa on huono olla pop-muusikko. Täällä ei ole paljonkaan paikkoja, joista tällainen orkesteri saisi keikkoja. Yleensäkään tanssipaikkoja ei ole paljon, eikä yksinomaan nuorison – ja paljon on sellaisia, jotka jatkuvasti pitävät tango-orkestereja.

Madmenien viimeisimpiä keikkoja, ellei peräti aivan viimeinen, oli 5. tammikuuta Kårenin teinitanssiaisissa, vuonna -68.